Sitä ollaan joululomalla ja hyvin paljon elossa, vaikkei sitä blogiaktiivisuudesta voisikaan päätellä. Tai ehkä juuri siitä. Joulukortteja en tänäkään vuonna ole lähettänyt kenellekään, ylläoleva toimikoon sellaisena lukijoille.

Vielä olisi vähän siivottavaa ja pakattavaa ynnä muuta joulupaon valmistelua, kenties ehdin vielä pistäytymään Vanhan joulumyyjäisissäkin tänään. Matkalukemistoon kuuluvat ainakin joulukuun Monocle ja Le Monde diplomatique-käännös Ympäristö-Atlas. Jälkimmäisen tekijöille sivuhuomautuksena mainittakoon, että Baikal-järvi ei sijaitse Kazakstanissa, vaan itäisessä Siperiassa. Kazakstanin itäosissa oleva suuri järvi on nimeltään Balkhash (kuva s. 31 artikkelissa Neuvostoajan ydinsaateet myrkyttivät maan ja veden). Ylimalkaisuudentunne ja viittausten puute vaivaa muuten mainiosti toimitettua kirjasta, sellainen jonkinlainen koulukirjamainen mielipiteiden perustelemattomuus ja liiallinen yksinkertaistaminen, jonka nieleminen kyseenalaistamatta harmitti jälkeenpäin yliopistoaikoina.

Ehkä se rauhakin tästä lomasta vielä löytyy, nyt on ollut vähän turhan paljon kaikkea puuhailtavaa.

Konehuoneessa oli ongelmia viime viikonlopusta alkaen (6.12.-8.12.), minkä vuoksi kuvitelmaa-blogiin ei päässyt viime päivinä. Pahoittelut yrittäneille.

Tähän aikaan sykystä tuntee olevansa kerrankin samassa tahdissa (muun) luonnon kanssa — ainakin aamuisin: auringonnousun heräävän kaupungin ylle maalaamissa väreissä on jotain sykähdyttävää. Muutamien viikojen kuluttua öisin tiivistyvä vesi peittää mustat peltikatot huurreharsolla, jonka yhä ylös yrittävä lähitähtisäde sulattaa rännien tip tipoiksi. Ja sitten ne kuuraiset vaahteranlehdet kuuraisella nurmella. Ja se vaakaräntä. Ja katukuiluissa vallova paholaisenkura: suttuinen loska, joka kastelee ja tahrii kengät ja housut polvia myöten. Ja se ensilumi, joka kuin ihmeen kaupalla näyttää pysyvän maassa — tai olisi pysynyt ilman tuota viikonlopun yli kestänyttä tauotonta vesisadetta.

Helsingin syksy on drama queen.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Martin McDonagh
Kuvaaja: Eigil Bryld
Pääosissa: Colin Farrell,Brendan Gleeson, Ralph Fiennes
Valmistumisvuosi: 2008

Ei pidä antaa hölmön suomenkielisen nimen “Kukkoilijat” hämätä: McDonaghin irlantilaisten palkkamurhajien ahdingosta kertova elokuva ansaitsee kannuksensa. Hankalia ja traagisia aiheita käsittelevä teos tihkuu välillä melko mustanpuhuvaksikin äityvää huumoria, mikä saa pahan olon pysymään aisoissa, mutta vain hädintuskin.

McDonagh onnistuu Farrellin, Gleesonin ja Fiennes’n mainioiden näyttelijäsuoritusten kautta kertomaan jotain hyvin keskeistä sukupolvien väkivallan ja siihen nivoutuvien sotilaallisen kunniakäsitysten kyllästämien miesten maailmankuvasta ja samalla esittelemään Belgialaista Bruggen keskiaikaista kaupunkia mitä tyylikkäimmällä tavalla. Farrellin näyttelemän Ray:n törmäily jouluisen idyllisen kaupungin turistikulttuurin kanssa saa aikaan herkullisia tilanteita, jotka naurattavat, vaikkei se poliittisesti aivan korrektia olisikaan.

Päätin vajaa kuukausi sitten vähentää reilusti lihatuotteiden osuutta ruokavaliossani. Jos kerran tulen aivan yhtä hyvin (ellen paremmin) toimeen kala-, kasvis- ja maitotuotteita sisältävällä ruualla, niin miksi söisin rutiininomaisesti lounaaksi pihviä tai lätkisin leivän päälle meetwurstia? Päätin parantaa ainakin omaatuntoani, jos ei muuta, tulemalla pääosin toimeen ravinnolla, jonka tuotantoketju, ja siten ympäristönkuormittavuus, on aiempaa matalampi. Eläinten oikeuksien raivokas puolustaja en ole, mutta en kyllä tuotantoeläinten elinkareen “luonnollisena” vaiheena kuuluvan lahtaamisen ajatuksesta nyt niin erityisen innostunut ole. Ruohot valittaa vähemmän.

Eläinten tappamista sinänsä en vastusta, esimerkiksi omaan käyttöön metsästäminen voi varmasti olla ihan jännää, ja palkitsevaakin puuhaa. Ja sikäli rehellistä, että siinä koko ketju metsässä tallustelevasta elukasta lautaselle on näkyvissä. Samoin joillakin alueilla eläimet saavat karusta maasta itselleen riivittyä ravintoa silloinkin, kun esim. viljatuotteiden kasvattaminen ei ihmiseltä onnistu. Silloin on toki järkevää (ellei suorastaan pakollista) hyödyntää tämä jalostettu energia ihmisravintona. Globaalisti nähtynä yltäkylläisesti Suomessa eläessäni minun on mahdollisuus valita mitä syön. Toisaalta lähikauppojen ja lounasravintoloiden valikoimat ainakin Helsingissä ovat niin hyvät, että lihan pudottaminen ostoskorista onnistuu vaivattomasti.

Dietti on mennyt aivan mainiosti, kalaa on tullut syötyä paljon entistä enemmän, ainakin kerran viikossa, ja olo on ollut ystäväpiirissä raivoavassa flunssapyörremyrskyssä hävintäänkin yhtä hyvä kuin ennen. Mieli on myös keventynyt rahtusen, koska on yksi henkilökohtainen pitäisi-saada-aikaan vähemmän.

Vanhemmillani on kuulemma jo jänö odottamassa pakkasessa lasten syksyistä vierailua. Ei syytä huoleen: en aio vaatia pelkkää lanttua, vaan osallistun yhteiseen ruuanlaittopuuhailuun ja sen tuloksista nauttimiseen täysin siemauksin. Juhla on juhla, ja uhri lienee puputtanut henkensä pitimiksi lähinnä marjoja, jotka muuten olisivat jääneet metsään maatumaan. Paljon enemmän merkitystä on sillä, mitä päivittäin syön kuin ohimennen.

Tiedän, ettei tällä paljon maailmaa paranneta, mutta jos ihmiset muuttavat käyttäytymistään edes sen osalta, mikä on heille helppoa, niin ehkä meillä on muutaman kymmenen vuoden kuluttua hiukan vähemmnän kiroilemisen aihetta.

Päivän aikana tuli duunissa ihasteltua varsin näyttävää matapaineen ylitystä tutkakuvien avulla. Nappasin nyt illalla kokeeksi tämän päivän sadetutkakuvat talteen Helsinki Testbed-sivulta ja koostin niistä animaation. Kuvat ovat siis 5 minuutin aikaresoluutiolla ja torstailta 2.10.2008 alkaen aamuyöstä n. klo 03 ja päätyen n. klo 23 Suomen aikaa.

Animaatiossa näkyy kauniisti tänään Suomenlahden ja Helsingin yli sujahtanut ja rannikkoa itään jatkanut melko kompakti matalapaineen keskus, joka aiheutti katutasolla vähemmän hurmaavan jalankulkukelin.

YouTuubattu video ei ole hirvittävän kaunista katseltavaa, joten jos kaistaa ja kärsivällisyyttä riittää, voit ladata animaation myös QuickTime-muodossa (n. 12Mb).

Elokuun puolivälissä luin ensimmäisen kerran Carrotmobista Roope Mokan Jaiku-viestin herättämänä. Kiinnostuin heti: tämä käänteisen ostoboikotin ideahan voisi tosiaan toimia, jos vaan saadaan riittävästi ihmisiä kiinnostumaan. Tapahtumaan osallistuminen pitää olla mukavaa ja innostavaa, ei kurjistelua ja protestointia.

Elokuun 28. päivä nimen Porkkanamafia saanut suomalainen löyhä “pörinäpoppoo” on ollut aktiivinen ennen kaikkea niin sanotuissa web 2.0 -palveluissa: keskustelu- ja tiedotusvälineinä ovat toimineet Jaiku, wikit, Facebook, Friendfeed ja erinäiset blogit. Aktiiviporukka on toki kokoontunut suunnittelemaan ensimmäistä tempausta kasvokkainkin kerran viikossa Demos Helsingin byroolla. Näihin kokouksiin ei ole itse osallistunut, mutta silti tunnen olevani jotenkin löyhästi mukana, koska olen aktiivisesti seurannut ja kommentoinut esim. kokousten live-rapoja, joita osallistujat ovat kirjoitelleet Jaikuun lennosta kokousten aikana.

Porkkanamafia on saanut jo etukäteen varsin mukavasti huomiota, ei vähiten porukan Facebook-ryhmän huikean yli 4400 jäsenen ansiosta. Tänään on sitten totuuden hetki: miten ensimmäinen mobbaus Juttutuvassa sujuu. Facebookin kautta lähes 500 henkeä on ilmoittautunut osallistuvansa tänään 27.9. klo 18.30 alkavaan tapahtumaan, yli tuhat on ilmoittautunut epävarmoiksi. Mielenkiintoista nähdä miten paljon jengiä todella tulee paikalle ja miten koko konsepti toimii.

Kamera lähtee kantoon, katsotaan nyt sitten miten paljon ravintolan ympäristössä tai varsinkaan sisällä kehtaa kuvata. Kuvia kerätään Flickr-palveluun Porkkanamafian ryhmään. Livevideota saattaa olla saatavilla Porkkanamafian nettisivuilla, jos ei palvelimet ihan kykkää.

Ja mitä kaikkeen muuhun tulee:
Helsinkiä kuten se nyt on
ei enää ole.

Viikko Siellä on osoittanut todeksi niin pelot kuin odotuksetkin. Facebook on addiktiivinen, h-i-d-a-s, sekava, kaikkien-kanssa-koko-ajan-kaikkialla, informaationamusetämäinen haircut-musta-aukko.

Kun pudotin FB-profiilini langoilta reilu vuosi sitten, syynä siihen oli lähinnä päivitysepätoivo: olinhan juuri aloittanut kolmen kuukauden blogaustauon, mitään itsesensuurinläpäisevää sisältöä ei tuntunut olevan puristettavissa ulos. Pelkäsin, että roikkuminen naamiaisissa nostaisi edelleen kynnystä saada aikaan kokonaisia ajatuksia täällä kuvitelmaa-blogissa. Vähän kuin muovinen kasteluletku, johon on koko pituudelta porattu pieniä reikiä, joista tihkuu vettä joka suuntaan, eikä letkun päästä enää virtaa mitään ulos. Yhden kirjoituksen näpertely tänne kestää usein taustatöineen ja välipohdintoineen helposti tunnin, enemmänkin, ja niitä tunteja on kuitenkin melko rajallinen määrä viikossa.

Viimeaikoina FB-änkyröinti alkoi kuitenkin jo tuntua itsearvoiselta. Kannattaako vinettää, että ihmiset eivät muista kertoa elämästään naamiksen ulkopuolelle, että kansalaisaktiivisuusryhmien tiedotus keskittyy naminamikirjaan ja että blogien päivitystiheys laskee, jos voisi aivan hyvin itsekin heittäytyä kaveriaaltojen vietäväksi antamalla pirulle ihan vaan pikkurillin ihan vaan ensimmäiseen niveleen saakka? Eihän siellä ole pakko roikkua koko päivää jos ei haluu.

Niinpä kulunut viikko on sitten ollut yhtä onelineria: status-updatea toisensa perään ja niiden kommentointia. Aina kun ajatus vähän harhailee sivupoluille, on tarkistettava naimakirjan kamujen tilavirta. Ettei vaan menisi elämä ohi.

Mutta eihän siitä enää eroonkaan pääse. Koska ei halua. Sosiaalinen pahe.

John Websterin öljydiettidokumentti Katastrofin aineksia oli ensimmäinen leffani tämän vuoden Espoo Cinén viimeisenä, sateisena iltana. Leffa on kertomus ohjaajan itsensä enemmän ja hänen perheensä vähemmän innostuneesta vuoden kestäneestä kasvihuonekaasujen vähentämisprojektista omien kulutusvalintojensa avulla. Ilmastonmuutoksen faktapakettina elokuvaa ei voi pitää, vaikka hiilikuormalukemia paljon esitelläänkin. Varsinaista kulutuksen vähentämistä kiinnostavammaksi nouseekin Johnin ja hänen perheensä, ja etenkin vaimonsa suhde, johon miehen vuoden mittaan lisääntyvä öljyboikottihurahdus ja sitä edistävä sisäinen ahdistus tuo jännitettä. Tunsin oloni jopa hiukan vaivaantuneeksi tirkistelijäksi, olivathan kuvatut tilanteet kuitenkin ihan oikean perheen oikeaa elämää ja tunteita. Itse en haluaisi omien suhteideni arkoja paikkoja ihan näin julkiselle ruodinnalle avata.

Webster onnistuu kuitenkin olemaan määrätietoisuudessaan vakuuttava ja näyttämään, että yksittäiset ihmiset voivat vaikuttaa kulutuksensa hiilidioksidikuormaan merkittävästi siihen suunnitelmallisesti ja sinnikkäästi pyrkiessään. Samalla hän tulee tuoneeksi julki, miten joitakin asioita ilmastotalkoissa on mieletöntä sysätä yksittäisten kuluttajien vastuulle: Kaukolämpökerrostalohuoneiston patterien kääntäminen kiinni ja huoneilman lämmittäminen sähköpattereiden avulla, vaikkakin tuulisähkösopimuksella, tuntuu karmealta järjettömyydeltä, vaikkakin se yksittäisen kuluttajan hiilikuormaa pudottaakin.

Websterin ja elokuvan tuottajan Kristiina Pervilän kysymys- ja vastaussessiota festivaaliteltassa näytöksen jälkeen olisi seurannut mielellään pitempäänkin, mutta Isabella Coixet‘n ohjaama, mm, Penélope Cruzin, Ben Kinsleyn ja Dennis Hopperin tähdittämä Elegy. Elokuvan peruskuvio on totisesti nähty ennenkin: charmikas, naistenmiehekäs professori ihastuu luennolleen ilmestyvään kauniiseen, 30 vuotta nuorempaan oppilaaseensa, päättää yrittää saada tämän sänkyynsä — vasta kurssin arvostelun jälkeen toki. Yllätyksekseen David rakastuukin Consuelaansa korviaan myöten, mistä aiheutuva itsekontrollin menettäminen ja pelko suhteen tulevaisuudesta saa normaalisti itsevarman miehen totaltaan.

Cruz näyttää elokuvassa sensuelleimman puolensa. Niin hänen kauniit kasvonsa kuin vartalonsa saavat elokuvassa paljon valkakokangaspinta-alaa, mikä on kyllä puolesteltavissa Davidin lähespakkomielteisyyteen yltävän esteettisen kiintymyksen motivoinnilla. Hopperin sivuosa Davidin läheisimpänä ystävänä ja pelikaverina jättää vaikuttavuudessaan Kingsleyn toiseksi kaksikon yhteiskohtauksissa. Kokonaisuudessaan elokuva on hyvin tyylikäs ja elegantti, lähes ylenmääräiseen sievyyteen saakka. Jonkin verran tragiikkaakin on juonen käänteisiin tietysti sisällytettävä. Liekö sitten festivaaliväsymystä vai mitä, mutta elämää suuremmaksi kertomukseksi tämä ei mielestäni onnistu nousemaan.

Yllättäen pääsin seuraamaan vielä Ciné päättäjäisnäytöksenä esitettyä Woody Allenin uutuutta Vichy Cristina Barcelona, jossa hupaisasti, vaikka tuskin täysin sattumalta, esiintyivät edeltävän elokuvan tähdistä sekä Penélope Cruz että Patricia Clarkson. Kun kattausta oli täydennetty vielä sellaisilla nimillä kuin Scarlett Johansson ja Javier Bardem, ei kankaalta ainakaan inhimillistä estetiikkaa ja suoranaista seksikkyyttä puuttunut.

Cruzin äkkipikaista, lähes neuroottista, ja ah, niin tulisieluista taitelijahahmoa Maria Elenaa oli herkullista verrata Elegyn tyylikääseen ja hillityn valovoimaiseen Consuelaan. Bardem jatkaa mutkattomien miehisten miesten rooleja suorastaan röyhkeän itsevarmasti käyttäytyvänä, mutta omasta mielestään vain elämän kauneudelle rehellisenä Juan Antoniona, johon naiset eivät voi olla lankeamatta. Arvatenkin Barcelonaan kesää viettämään tulevat amerikkalaiset parhaat ystävykset Vichy ja Christina kohtaavat tämän kävelevän kärpäspaperirullan, ja siitähän seuraa mutkikkaita juonenkäänteitä.

Ei mahda mitään, mutta Allenin käyttämä, hahmojen tuntemuksia ja tarinan käänteitä satusetämäisesti selittävä ulkopuolinen kertojaääni häiritsee minua kovasti. Ehkä ohjaaja on halunnut sen avulla luoda komediaansa itsekriittisen kerroksen, ehkä nokkelaa sanailua hahmojen kustannuksella, mutta ainakin minua se vain etäännytti elokuvan maailmasta, kuin joku olisi tullut toistuvasti koputtamaan olkapäälle jotain itsestäänselvyyttä kesken leffanautinnon.