Tata reittia ei ole Lonely Planetissa

Peking vihdoin. Ulan Batorista saimme paikat junaan, joka meni Zamblin Uudiin lahelle Kiinan rajaa. Hetken aikaa asemalla palloiltuamme vastaan tuli mies, joka kyseli innokkaasti "khina, khina?". Mitenköhän se arvasi minne kolme kalpeaa reppumatkaajaa oli menossa? Ohjattuaan meidat pakettiautopikkubussilleen kuski katosi johonkin etsimaan lisaa asiakkaita. Vastaavia autoja oli aukiolla ennemmankin ja taksa Kiinan puolelle Erlianiin taisi olla sovittu: 50 yuania per matkustaja.

Kuski otti auton kaikki jaljella olevat istuimet tayteen paikallisia, kavi passiemme kanssa jossain toimistossa hakemassa ilmeisesti jonkinlaisen virallisen ryhmalappusen ja hurautti lyhyen matkan rajalle, jossa meita odotti parinkymmenen jeepin ja pakettiauton jono. No, kuskimme ei siita lannistunut, vaan ohjasi auton pientareen kautta ohi lahes koko jonon ja yritti kiilata takaisin kaistalle sopinvannakoisessa paikassa. Hetkea ennen pellin rytinaa paikalle saapui koppalakkimies, joka maaratietoisesti viittoi meidat takaisin jonon peralle. Neuvokas kuskimme teki pienen lenkin jonon peran suuntaan ja palasi takaisin suunnilleen samalle kohtaa jonoa tyrkylle puskuri puskurissa paikkojaan puolustavien autoilijoiden jonoon. Huomasimme, etta ilmeisesti tassa kohtaa jonossa oli kuskin kaveri oman autonsa kanssa. Hetkea myohemmin, kun tama kaveri selvasti oli antanut tilaa kuskillemme, tajusimme, etta jo tayteen autoomme ahtautuneet pari ylimaaraista ihmista olivat varmaankin tuosta autosta ja etta suunnitelma oli vaihtaa paikkoja taman nyt tyhjenneen auton kanssa. Pienen neutottelun jalkeen koppalakkinen miesin ilmeisesti myontyi pitamaan tata hyvaksyttavana menettelyna. Vahan tuli puskureillekin tarvetta, kun pieneen rakoon ahtauduttiin, mutta ei ilmeisesti mitaan suurempia vaurioita. Koko tana aikana jono ei ollut liikkunut juuri lainkaan eteenpain.

Ajattelimme, etta nyt onneksi oltiin turvallisesti jonossa, mutta mita viela. Kuski lahti hetken paasta kylmanviileasti ohittamaan jonoa, talla kertaa vastaantulevien kaistaa pitkin lahes jonon keulille. Ilmeisesti kuskin kaveri oli diilannut keulilla olevan kaverin kanssa tallaisen paikanvaihtojutun, silla paasimme tosiaan toottaysten saattelemana erittain hyville paikoille jonossa. Kahden tunnin oppitunti Mongolialaisesta jonotuksesta.

Lippusia ja lappusia tayteltiin jo automatkalla ja Mongolian tulliviranomaiset viittoilivat meidat reppumatkailijat suoraan passintarkastusjonoon edes vilkaisematta rinkkoihimme. Tai ei se oikeastaan mikaan jono ollut, vaan ahdas avohardelli, jossa kaikki yrittivat etuilla minka kerkesivat. Selvisimme lopulta lapi tarkastuksesta ja rinkat heitettiin takaisin autoon. Viela muutaman sadan metrin ajomatka Kiinan raja-asemalle, jossa renkaat desinfioitiin ja kuski jatti meidat ja kamat sisaankaynnin eteen. Mongolian- ja kiinankieliset terveydentilalomakkeet saimme onneksi vaihdettua englanninkieleisiin ja ostettuamme maahanpaasykortit (5 yuan/kpl) paasimme jonottamaan paivan toiseen passintarkastukseen. Jonottaminen oli Kiinanpuolella huomattavasti jarjestyksellisempaa kuin Mongoliassa, mista piti aika-ajoin huolen sarma pystytukkainen rajavalvontamies vihreassa nutussaan.

Raja-aseman ulkopuolelta loysimme bussikuskin, joka tarjosi meille bussikyytia Pekingiin 150 yuanin hintaan per latty. Paatimme ottaa kyydin, silla nain meidan ei tarvinnut lahtea etsimaan sopivaa junaa. Astelimme siis sisaan ilmastoituun nukkumabussiin, joka ajeli ensin Erlianin linja-autoasemalle odottamaan pariksi tunniksi ja lahti sitten korottelemaan pitkin sisamongolian ruohotupsuista puoliaavikkoa.

Matkan aikana tormasimme hiekkamyrskyyn, mika oli mielenkiintoinen kokemus (toisin kuin varmaan ilman kyparia moottoripyoralla vastaan tulleesta pariskunnasta). Yhtakkia bussin oikealla puolella oli omituisen oranssintummaa ja Migutsen tokattya huomasin, etta vasemmalla puolella oli selva pilvenraja keskella maisemaa (kuva tulee perasta joskus). Sitten syoksyimmekin jo pilven sisaan, ja nakyvyys heikkeni hetkessa muutamaan kymmeneen metriin. Pahin pöllytys hellitti onneksi melko pian ja jatkoimme matkaa hiekkapolyn persikanvariseksi muuttamassa maailmassa.

Bussin ilmanvaihto selvisi melko kunnialla ryopytyksesta: vain hieman hiekantunkkainen haju tunkeutui sisalle. Pölyn laannuttua naimme ikkunoiden ohitse kiitavia surullisessa tilassa olevia kylia, joiden rakennukset olivat puoliksi romua ja niiden asukkaat tollistelivat ihmeissaan keltaista kiiltavakylkista tekniikan ihmetta. Toisaalta suunnitelmatalous lienee tuonut mukanaan myos jotain hyvaa: monien peltojen reinoille oli istutettu puita saannollisiin riveihin estamaan eroosiota.

Matkustaminen bussilla oli suht. mukavaa, jos ei ota huomioon minun ja Migutsen valissa kaytavalla istunutta ketjussa polttavaa kiinalaismiesta ja hanen penkkini takana oksennellutta poikaansa. Maassa nukutaan maan tavalla. Noin 18 tuntia Erlianin raja-asemalta lahdon jalkeen, klo puoli kuusi paikallista aikaa, olimme aamuruuhkaa odottelevassa Pekingissa.

Nappasimme taksin ja yritimme naytimme netista printattua ajo-ohjetta Downtown Backpackers -hostelliin. Kuski soitteli johonkin puhelimellaan ja kyseli neuvoja ja sai ilmeisesti jonkinnakoisen hajun paikasta. Matkalla han pysahtyi viela vaihtamaan eturengasta ja jouduimme odottelemaan sen aikaa kadunvarressa. Migutse oli sita mielta, etta renkaanvaihtotemppu oli vedatysta ja ehka taivuin sille linjalle itsekin viimeistaan sena jalkeen, kun kuski viittoili perilla ekstraa siita, etta hanen katensa olivat likaantuneet touhussa, vaikka olimme jo antaneet hanelle 6 yuania yli mittarilukeman. Tietenkaan hostellissa ei ollut tilaa meille, eika myoskaan aulavirkailijan suosittelemassa laheisessa hotellissa, mutta onneksi loysimme Xin Ming Ji -hotellin, jossa paasimme yhteysymmarykseen yhden kahdenhengen ja yhden yhdehengen huoneiden varaamisesta kolmeksi yoksi.

Nyt on kayty suihkussa ekaa kertaa 4 paivaan ja saatu huudottua Mongolian tomut pois varpaista. Huoneeseen tuotu jasmiinitee maistui parhaalta juomalta pitkaan aikaan.