Aina ei vaan onnistu

Puuh. Aina joskus tulee tunteneeksi kollektiivista häpeää huonoja softia kehittäneiden ja julkaisseiden oman ammattikunnan jäsenten puolesta. Eihän se toki ole suoranaisesti suunnitelijan, ohjelmoijan, testaajan, projektipäällikön tai toimitusjohtajan vika, kun puhtaalle formatoidulle kovalevylle asennettu käyttöjärjestelmä ei saa edes omaa asennustaan loppuun kaatumatta. Joo, puhutaan taas pahaa Windows 9x-perheestä, joka on jo toki aikansa kituuttanut, mutta vielä siihen törmää välillä vähän vanhempien koneiden kanssa ihmetellessä. Kyllä siitä aika paljon sanomista tulisi, jos vaikka kaupan muovipussia ei saisi rikkomatta auki. Tietokoneiden kohdalla vallitsee monimutkaisten laitteiden mystiikka, jossa palvonnan kohteena olevaa konetta pitää kunnioittaa ja sen oikut ovat vaan taitamattomien käyttäjien syytä.

Joskus tuntuu, että noissa järjestelmissä on jonkinlainen sisäänrakennettu epätarkkuusmoottori, joka on suunniteltu alistamaan paitsi tavallisen käyttäjän, myös alan ihmisen, jolle on koulussa tolkutettu, että ohjelma päätyy samoilla syötteillä aina samaan lopputulokseen. Että mikä determinismi siinä on, kun tarpeeksi monta kertaa buuttaa koneen niin kaikki on taas hyvin, vaikka ei tehnyt mitään asian eteen. Kunnes tulee se seuraava "laiton toiminto", jolla järjestelmä ampuu itseään päähän. Onneksi sentään nykyiset Microsoftin käyttiksetkin ovat tolkullisempia. Silti aina auttajan tuskaisin hetki on, kun joutuu luovuttamaan ja kertomaan että ei siitä nyt näytä oikein tulevan kalua. Että ei vaan osaa. Ärsyttävää. Kyllähän tuo pitäisi. Mutkun.

Matkalla siis hieman surullisen alavireen saaneista asennuszembaloista kotiin törmäsin toisenlaiseen taistelukoulutukseen, kun Hakaniemen torille oli parkkeerattu armeijan Paseja ja niiden edessä odotteli joukko solttupoikia ilmeisesti yöllistä seikkailua metrotunnelissa. Parempi ehkä treenatakin yöllä, ettei pääse tapahtumaan samanlaisia vahingonlaukauksia kuin Lontoon poliiseille. Eipä tainnut jätkiä paljon napata viettää yötä tunnelissa. Eipä tainnut toisaalta juuri olla vaihtoehtojakaan. Miten lie sitten bobbyjen koulutuksessa asia esitetty, mutta minusta viisi laukausta maassa makaavan päähän on tunnereaktio, oli sitten kyseessä oikea eli väärä mies. Sitä en kyllä paljon ihmettele, että mies lähti paniikinkatkuisessa kaupungissa pakenemaan siviilipukuisia miehiä, jotka huusivat häntä pysähtymään. Sitäpaitsi kaikissa leffossakin opetetaan, että takaa-ajajat on hyvä karkottaa hyppäämällä juuri lähtevään junaan. Hieman vakavammin puhuen tilanne on todennäköisesti psykologinen katastrofi myös ampujalle. Ei siinä pahemmin taida auttaa toistaa itselleen, että kun se ei pysähtynyt, vaikka käskettiin, että oli pakko. Juuri tähänhän terrorismilla tietysti pyritäänkin, että psykologinen vaikutus olisi suurempi kuin fyysinen.