Kenkäkaappiani vilkaisevalle selviää hyvin pian, etten ole mikään varsinainen jalkineenkeräilijäpersoona. Käyttökenkiä omaistan ehkä kolmet parit, minkä lisäksi jalkineita on erikoistilanteisiin: vaelluskengät, maastosuksiin soveltuvat monot, pitkävartiset kumisaappaat, pikkukengät puvun kanssa käytettäviksi. Käytännöllisyys ja laadukkuus ennen kaikkea.

Syksyllä sitä tulee pakostakin inventoitua kenkävarastoa, sandaalikauden päätyttyä umpikenkien olisi syytä pitää kaduilla virtaava vesi sillä puolen pohjia. Erinomaisten niin Siperiassa, Kiinassa kuin Lapissa mukana kulkeneiden vaelluskenkieni kautta löysin muutama vuosi sitten saman valmistajan täysnahkaiset, tukevat kävelykengät, jotka ovatkin palvelleet mainiosti siitä pitäen. Edes nauhoja ei ole tarvinnut kertaakaan vaihtaa. Eivätkä ne edes olleet kovin pahan näköiset. Tai no, ainakaan silloin uusina. Jokin sellainen sanoinkuvaamaton laatu niistä haiskahti jo heti aluksi. Nyt pohjat olivat kuitenkin jo kuluneet sen verran, että uusien hankinta oli edessä.

Valmistajan nettisivuilla kyseistä mallia ei näkynyt, kurjuus. Näinköhän joutuisin uuden mallin etsintään? Edes keskimääräistä korkeampi hinta tai tunnettu merkki ei aiempien kokemusteni perusteella takaa jalkineiden kestävyyttä. Onnekseni Partioaitta oli kuitenkin pitänyt kyseisen mallin valikoimissaan, joten tein mielihyvin astinkaupat.

Vanhat kauhtuneet kai pitäisi heittää roskiin, vaikka vähän pahalta tuntuu. Eiväthän ne ole sen verran ehjät, että niitä kehtaisi kenellekkään antaa edes ilmaiseksi. Moinen antikulutusasenne lienee vain hyväksi. Tulepahan harkittua korjaamista ennen kaatopaikalle kuskausta. Erityisesti tämä ilmenee tavaroissa, joissa selvästi näkyy jonkun käsityö. Korjata vaan pitäisi riittävän aikaisin, ennen kuin jokin menee kovin huonoon kuntoon. Siinäpä onkin tällaiselle tuuriahkeroijalle haastetta.