Levylaukku

Kuuntelin eilen illalla Radio Helsingin taajuudelta Tuomas Kirkkopellon juontamaa Levylaukku-ohjelmaa, jossa kuuntelijat saavat esitellä ja soittaa kappaleita omilta mielilevyiltään. Tuli siinä mieleen, että mitkä 20 kappaletta itse voisi nostaa esille omasta levyhyllystään. Ehkä sitä ottaisi vähän harvinaisempaa tavaraa mukaan, vaikkeivat ne olisikaan ihan jokapäiväisessä soitossa. Ja sitten tietysti omia kaikkien aikojen suosikkejaan. Varmaankin myös joitain biisejä, joihin liittyy mieleenpainuneita muistoja, vaikkeivat nyt varsinaisesti mestariteoksia olisikaan. Äkkiä olikin tullut poimittua parikymmentä levyä pöydälle.

Björk: Heirloom (Vespertine, 2001)
Björkin kohdalla on vaikea valita yhtä biisiä. Tässä on kuitenkin erityistä viehätystä simppelin, mutta Martin Consolen ohjelmoiman addiktiivisen elektronisen taustan ansiosta. Naivin hurmaavat, kovin Björkmäiset sanat.

Cleaning Women: Za Bounakih (Pulsator, 2001)
Kilkuttelulinja jatkuu. Kaikessa erikoisuudenhakuisuudessaan siivoojat onnistuvat luomaan mainion menevää, suorastaan paikoin suorastaan hurmiollista tanssimusiikkia, joka ei kuitenkaan ole millään tavalla normaalia. Mitäköhän heille kuuluu nykyään?

Don Johnson Big Band: Helsinki Cadenza (Support de Microphones, 2000)
Aijai tämäkin oli vaikea valinta. Ekassa levyssä on ehkä kuitenkin jotain kotikutoista tenhoa, jota varsinkin uusimmalta DJBB-levyltä puuttuu.

Edward Elgar: Sellokonsertto Opus 85, Philadelphia Orchestra, solistina Jaqueline du Pré, johtajana Daniel Barenboim (kokoelma 1999, äänitys joskus 70-luvulla)
Puikahdus klassiseen tässä konserttiäänityksessä, joka totisesti jättää äänitystekniikassa parantamisen varaa. Anand Tuckerin mainio elokuva Hilary & Jackie jätti aikoinaan pysyvän tunnejäljen ja kaipuun du Prén voimakastahtoiseen sellotulkintaan.

Herbie Hancock: Watermelon Man (Takin' Off, 1962)
Jostain tarjouksesta ostettu Hancock-kokoelma (Cantaloupe Island, Bluenote, 1994) on muodostunut lähes pakolliseksi varusteeksi kotona nykyisin aivan liian harvoin tapahtuvaan viikonloppukokkaukseen. Mahtava swengi!

Susan McKeown & The Chanting House: I Know I Know (Bones, 1995)
Irlantifestivaalin satoa vuodelta 1996. Mainio, minimalistinen, rytminen ja hiukan mystinen laulaja/lauluntekijälevy sopii erinomaisesti syysiltoihin kynttilänvalossa.

Koneveljet: Kompa (Hoax, 2005)
Ja taas takaisin elektroniseen rytmimusiikkiin (nämä pitäisi kyllä soittaa jossain muussa kuin akkosjärjestyksessä). Hauska ja soundillisesti muhkea musiikillinen laukkakilpailu karkoittaa nukkumatin ja saa hyvälle mielelle.

Korpi Ensemble: Waiting for You To Call (Puu, 2004)
Oijoi, Johanna Iivanainen on ihana ja kokoonpanon jazzahtava tilavuus antaa hänen äänelleen riittävästi tilaa. Yksi monista suoraan keikalta ostetuista levyistä. Btw. Korpi Ensemblellä on uuden Trails-levyn julkkarikeikka Tavastialla 24.10.

Anna-Mari Kähärän Orkesteri: War (2005)
Muutamat hienot live-illat viime vuonna AMKO:n (Kähärän lisäksi Pekka Kuusisto, Jarmo Saari, Marzi Nyman, Zarkus Poussa) seurassa vakuuttivat todella, vaikka tiesinkin kaikki tyypit jo muista yhteyksistä (enemmän ja vähemmän yhdessä). Levy on huumoripitoisia keikkoja levollisempi ja tuo Kähärän laajan tulkintaskaalan hyvin esiin.

Neljä Ruusua: Viisastun salaa (Haloo, 1992)
Nostalgiaa kai tässä on aika paljon, itse biisi on itse asiassa kertosäettä lukuunottamatta aika tylsä ja saudit ovat kärsineet ajanhampaan purennasta. Mutta sittenkin, äh, turha selittää.

The Police: Wrapped Around Your Finger (Synchronicity, 1983)
Tämä on painunut tajuntaan silloin kun vielä kuunneltiin kasettaja korvalappustereoilla ja parhaat biisit jäivät nauhan loppumisen takia aina kesken. Vieläkin sitä hätkähtää tät kuunnellessä, että eikös se tuossa pätkäissytkään. Tässä on jotain sellaista uhoa ja mystiikkaa, joka iski varsinkin lukioaikoina (hitsi, että mulla oli hurja nuoruus). Samaan aikaan oli voimasoitossa myös Stingin Soul Cages, josta hieman myöhemmin.

The Q-Continuum: Missed your Q (This is The Marienhof, 2006)
Quintessence-yhtyeen sivuprojektina liikkelle lähtenyt Q-Continuum päästää taidokkaan ja vaatimattomanoloisen Tuomo Prättälän johtamaan funkkaavaa meininkiä. Tommy Lindgrenin ja Palefacen lyriikat sopivat monenkirjavaan keitokseen erittäin hyvin. Tämä biisi on Palefacen voimannäyte ja tuo Q-posseen kaivatua, lähes uhkaavuuden puolelle menevää elinvoimaisuutta.

Radiohead: Creep (Pablo Honey, 1992)
Tähänkin liittyy useampia mukavia muistoja, Limes-porukan lauluiltoja (kuvaavaa, että biisi on lähes mahdotonta laulaa kunnolla loppuun ilman aikamoisen laajaa äänialaa) ja muitakin. Tästä tulee mieleen bileiden loppuhitaat, ne mitä pääosin katseltiin sivusta: What the hell am I doing here, I don't belong here.

Emma Salokoski Ensemble: Hullun laulu (Kaksi mannerta, 2006)
Vähän huijaan tässä iskemällä kaksi biisiä yhdellä iskulla, mutta ihan oikeasti Salokosken, Porran, Prättälän, Kososen ja Timosen versio J. Karjalaisen biisistä on hieno. Jos johonkin Emman herkkä ääni sopii, niin tähän.

Sir Elwoodin hiljaiset värit: Neiti Kevät (Yö tekee meistä varkaat, 1992)
Kulunutkin klassikko, mutta ainakin kerran vuodessa tämä on kuunneltava, mieluiten silloin kun pisarat alkavat tippua räystäiltä.

Sting: Mad About You (The Soul Cages, 1991)
Tämä levy oli tosiaan aikamoisessa voimasoitossa joskus. Kaikenlaista yläaste- ja lukioaikojen ahdistusta, pääasiassa sen aikaisista epätoivoisista ihastuksista johtuvaa, palautuu tämän mukana mieleen. Auts.

Teddy Rok Seven: Askaa! (Universal Four, 2004)
Teppo Mäkysen ja Abdissa Assefan rytmittämää ja muun muassa Severi Pyysalon, Timo Lassyn ja Mikko Niskasen tähdittämää rullaavaa menoa on ilo kuunnella. Hillitön swengi on välittynyt hyvin levylle asti.

Ultra Bra: Heppa (Kroketti, 1997)
Tähän biisiin tiivistyy oikein hyvin monia 90-luvun lopun tärkeitä hetkiä ja hikisiä keikkamuistoja ja samalla se positiivinen mahtipontisuuden ja vakavastiotettavan runollisuuden kompromissi jota Ultra Bra edusti. UB-levyjä on kyllä tällä vuosituhannella tullut aika vähän kuunneltua, vaikka niitä useampi hyllyssä onkin.

Suzanne Vega: Song of Sand (99.9F, 1992)
Yksi Vegan parhaista intiimeistä kitaravetoisista tuokiokuvista pitää kuunnella silmät kiinni.

Zen Café: Ua Ua (Ua Ua, 1999)
Musiikillisesti melko suoraviivainen, mutta väkevä levyn avausraita, jonka sanoituksessa on ripaus mystiikkaa. Tällä levyllä on muutenkin sellaista omakohtaisen kuuloista rosoa, jota toivoisi Zen Cafén uudemmiltakin levyiltä löytyvän.