Fotosynteesillä superpähkinäenergiaa
Jossain mielen sopukoissa on jo jonkin aikaa kytenyt ajatus siitä, että miksi ihmeessä kasvihuoneilmiön voimistumiseen vaikuttavaa energiantuotannon hiilidioksidia pitäisi haudata kalliilla maan alle, kun meillä on kasveja, jotka hoitelevat siitä ihan omin nokkinensa sokeria auringonvalon avustuksella?
Varmasti on totta, ettei puiden istuttamisella ihan hirveästi saa aikaan, varsinkaan, kun samaan aikaan pitäisi löytää lisää ruuantuotantoon soveltuvaa maanviljelysalaa maailman kasvavan väkimäärän ruokkimiseksi. Ylen ympäristöuutisissa oli kiinnostava juttu (Yhteyttämisessä syntyneestä energiasta tulevaisuuden energialähde?) aiheesta, mutta hämmästyksekseni siinäkään ei mainittu sanallakaan fotosynteesin avulla toteutettavista hiilidioksidinieluista.
Kelluvia fotosynteesivoimaloita voitaisiin ehkä rakentaa esimerkiksi matkaamaan valtamerissä päiväntasaajan tuntumassa, jolloin niiden käytössä olisivat näppärästi mahdollisimman häiriötön Auringon säteilyenergia ja toisaalta merivirtoihin liittyvät virtausenergia- ja lämpöpumppumahdollisuudet. Avainasemassa olisivat yksinkertaiset fotosynteesillä toimivat, ehkä levistä kehitetyt soluviljelmät, jotka tuottaisivat valvotuissa olosuhteissa hiilidioksidista ja vedestä happea ja sokereita. Näitä scifi-kirjallisuuden pitkänmatkan avaruusalusten kasvihuoneista siis, mutta helpommissa olosuhteissa ja laajemmassa mittakaavassa.
No entäs sitten, kun meillä on hirmuisiä määriä sokeria keskellä valtameriä? Kasvien avulla voisi tuottaa selluloosaa, jota voisi käyttää kelluvien kuljetusastioiden rakentamiseen (tai kenties kookospalmun voisi jalostaa tuottamaan suoraan sopivia astioita). Nämä astiat täytettäisiin sopivaan muotoon muokatulla sokerituotteella ja annettaisiin merivirtojen kuljettaa ne rannikoille. Saisivat kalastusaluksetkin lisää järkevää tekemistä superpähkinöiden haalimisesta talteen. Ne pähkinät, joita kukaan ei löytäisi ajoissa, hajoaisivat itsekseen rajoitetun ajan kuluttua. Pähkinänkalastajamaille määrättäisiin tietysti kalastuskiintiöt sen mukaan, miten paljon heidän voimalansa ovat näinä superpähkinöitä tuottaneet.
Joku biologi voisi laskea, että miten paljon tällaista tuotantoa pitäisi olla, jotta geosfäärin hiilidioksiditasapainoa saataisiin merkittävästi korjattua, ja millainen sokeritalous tästä samalla syntyisi.
Tähän kirjoitukseen voi viitata TrackBack-osoitteella: http://kuvitelmaa.net/cgi-bin/mt/mt-tb.cgi/350
2 Kommenttia 
Jätä kommentti
Viimeisimmät kirjoitukset
Kiitokset
Spämmitorjunnan tarjoaa Akismet
Flickr-integrointi: phpFlickr
Jaiku-integrointi: Services_JSON
Sirkusta pyörittää Movable Type Open Source (MTOS) 4.1
Valokuvat
Enemmän kuvia Flickr-galleriassani.
Näytä kuvat kartalla Flickr map,Google Maps tai Google Earth (kml)
Tuota, merten planktoni taitaa tälläkin hetkellä tuottaa yhteensä eniten fotosynteesin kautta biomassaa ja käyttää siinä hiilidioksidia. Hiilidioksidihan on erittäin hyvin veteen liukenevaa.
Plankton myös tuottaa enemmän suoraan valkuaista kuin maakasvit, jotka tarvitsevat selluloosaa pysyäkseen pystyssä. Tämä valkuainen kerääntyy aika näppärästi kuljetusastiohin nimeltä kalat.
Sademetsien biotuotanto neliömetriä kohden on kyllä monta kertaa suurempaa, mutta merien pinta-ala taas on reilusti isompi. Varsin merkittävä hiilidioksidinielu on myös calsifikaatio, hiilen sitoutuminen mineraaleihin ja vajoaminen pohjaan kerrostumiksi.
Perusongelma sokerin kannalta lienee, että kalastus on hiukan epätasapainoista, liikakalastus uhkaa helposti joitakin alueita.
Toinen ongelma on saasteiden helppo liikkuminen vedessä. Nämä molemmat ovat erityisesti rannikoiden läheisyydessä ongelmallisia. Sieltä kun noita kuljetusastioitakin olisi helpompi keräillä.
Taas hiilidioksidin kannalta, veikkaisin, että kasvit ja plankton tekevät sen mitä voivat, joku eläin vain tuottaa sen verran rajusti ylimääräistä hiilidioksidia käyttäessään noita kerrostuneita hiilivarastoja.
Joo, plankton toki toimii merissä suurella volyymillä. Kysymys onkin minusta siitä, miten paljon luonnollista leväperäistä (heh) hiilen sidontaa voisi kiihdyttää teollisissa ja kuitenkin suhteellisen edullisissa tuotantolaitoksissa. Ja olisiko tällä tavalla mahdollista saada aikaan edes saman suuruusluokan hiilien lisäsidontaa, kuin mitä ihminen teollisuus- ja voimalaitoksissa päästää ilmakehään?
Jalostetuissa superlevissä olisi kyllä omat riskinsä, ne kun kuitenkin vuotaisivat merten biosfääriin ja todennäköisesti valtaisivat alaa niiden luonnollisilta eliöiltä. Ehkä aavikot olisivat tässä mielessä paremmin eristetty lämmin ympäristö.