On vaan tyhmää odottaa liikaa?

Marinadi pohti tänään lähestyvän 30 ikävuoden täyttämisen mukanaan tuomaa ahdistusta. Eräs toinen 29-vuotias hyvä ystäväni on kertoillut ihmettelevänsä itsekin äkillistä mielenmuutostaan naimisiinmenon ja lapsenteon suhteen. Ei ole muotia olla rehellisesti aikuinen, elää vastuullista rutiinielämää, lähteä baarista kotiin ennen puolta yötä. En minä ainakaan halua. Nythän vasta alkaa tuntua siltä, että osaa jotain ja sitähän pitää juhlia!

Vaikka sitä haluaisikin, niin ainakin nuorilla naisilla on ihan oikeasti pelko perseessä siitä, että miten sitä pätkätyö- tai parisuhteessa uskaltaa lapsensaamista ajatella. Ainakin täytyy pitää koko asia visusti työkavereilta ja varsinkin nykyiselta ja tulevalta pomolta piilossa. Jospa sitä nyt vielä vähän lykkäisi, kun olisi se parin vuoden ulkomaankomennuskin vähän niinkuin luvattu. Että mitenkä olisi se lapsenhoitovapaiden kustannusten jakaminen molempien vanhempien työnantajien kesken ihan oikeesti.

Ajatellaapa lääketieteen ihmehenkilöiden kykenevän pidentämään ihmisten siedettäväkuntoista elinikää loppupäästä seuraavan sukupolven aikana vaikka 10 vuodella. Kai sitä toivoisi osan tästä ajasta siirtävän (lapsista) vastuullisen aikuisuuden rajaa eteenpäin, jotta olisi enemmän aikaa matkustella, ottaa itsestään selvää, opiskellla, etsiä sitä hiomatonta timanttia oman elämänsä rinnalle. Vaan eipä näin taida käydä, en minä ainakaan ole kuullut, että turvallista biologista lisääntymisikää oltaisiin merkittävästi saamassa nostettua.

Toivottavasti meille nuoruudenjanoisille akateemisille ei parinkymmenen vuoden kuluttua tarvitse myöntää kollektiivista Darwin-palkintoa oman perimämme poistamisesta ihmiskunnan geenipoolista.