Enemman suolaa ja mutaan jumittunut maasturi

Hotelliyo Uyunissa ei ollut niin hyinen kuin pelkasimme. Hotelli on kylla aika paljon sanottu paikasta, joka muistutti enemman entitista vankilaa avoimine sisapihoineen, jota kiersivat karujen ovien rivistot kahdessa kerroksessa. Jopa vartiotornin nakoinen kyhaelma nousi kattojen ylapuolelle.

Matkatoimisto Sandra Tours:in epaammatimainen toiminta jatkui aamulla: (ilmeisesti) omistajan piti vieda meidat aamiaiselle klo 9. Toimiston ovi oli auki, mutta ketaan ei ilmestynyt paikalle yli puoleen tuntiin. Ei herata kovin paljon luottamusta jattaa kamoja tuohon paikkaan saisytettavaksi. Lopulta saimme lahikuppilan halvimman mahdolisen aamiaisen: kuuman juoman ja ratisevan kuivat hillosampylat.

Noin yhdeltatoista paasimme vihdoin matkaan. Autoseuraksi saimme talla kertaa kahden israelilaisen tyton ja pohjoisirlantilaisen miehen porukan, joka oli matkalla toiseen suuntaan kohti La Pazia, seka yhden ranskalaistyton, joka oli menossa reisun jalkeen Chileen toihin matkaoppaaksi. Toyota Range Roverimme taydensivat paikalliset kuski ja ruokahuollosta vastaava nuori nainen.

Suola-aavikko on hassu paikka: valkeaa tasaista pintaa jatkuu silmankantamattomiin, paikoin tummanvihreat saaret puhkovat kioteisen mitaansanomattoimuuden. Pysahdyimme lounaalle yhdelle nahtavyyssaarista, jonka nimi oli Isla de Pescadores (Kalastajien saari). Aika kauan kylla taisi olla kulunut aikaa viimeisen kalastajan poismenosta. Sen sijaan kaktuksia oli enemman kuin tarpeeksi. Meilla ei ollut enaa yhtaan bolivianoja jaljella, joten skippasimme maksullisen kavelykieroksen saarella. Aurinko lammitti rannassa istuvia, ja mielenkiinnolla seurasin kunkin ryhman kokkajien puuhailua kaasupolttimen ja pannujen kanssa vieri viereen pysakoityjen maasturien takana.

Sandran eduksi on luettava, etta eilinen kertomus kahdesta kuolleesta turistitytosta piti paikansa. Seuranamme ollut irkku kertoi nahneensa, kun kylmassa hotellissa kaasulammittimella huonettaan lampimana yrittaneet matkalaiset loydettiin ilmeisesti hiilimonoksidimyrkytyseen kuolleina, eika elvytyksesta ollut enaa apua. Aika karmea loppu yhdelle reissulle. Panee miettimaan kylmassa hytinan ja sen lievittamisesta koituvien riskien tasapainoa.

Toimiston arkkuanaulaavaksi tappioksi on sen sijaan luettava se, etteivat Jim ja Kale nahneet vilaustakaan makuupuseistaan, joiden yhteensa 20 US-dollarin vuokran he olivat maksaneet etukateen. Aika monetta kertaa olin tyytyvainen siihen, etta oma pussi tuli raahattua mukaan hetken empimisen jalkeen.

Pari tuntia ja useita kymmenia suolakilometreja myohemmin olimme poistumassa vaalealta alustalta perinteisemmalle aavikolle, kun kuskimme pysaytti auton, ja huomasimme toisen maasturin parisataa metria ulkona tasangolla. Naytti silta, etta apua kenties tarvittaisiin, silla auto ei liikkunut mihinkaan. Lahemmalla tarkastelulla selvisi, etta auto oli vajonnut suola-aavikon ja kiintean maan valisssa olevaan savikkoon, eika silla ollut mitaan mahdolisuuksia paasta omin neuvoin liikkeelle.

Paikalle pysahtyi vahitellen muutamia muitakin maasturiseurueita, ja yitimme yhteisvoimin kuskien ohjeistamana ehka vajaan parin tunnin ajan saada autoa liikkeelle. Apuvalineina saivat toimia puinen pari-kolmemetrinen karahka, jonka avulla vivuttiin renkaiden alle puunkappaleita ja ruosteisia metallilevyja. Kun kaikki renkaat oli kayty lapi, yritettiin eteenpain tyontamalla, mutta renkaat lipsahtuvat aina takaisin saveen. Kaiken huhkinnan, ja parin toisen maasturin vinssiavunkaan jalkeen autoa ei saatu paria metria eteenpain ennen auringonlaskua. Oli pakko luovuttaa ja lahtea eteenpain, jotta ehtisimme majoituspaikkaamme yoksi.

San Juanin kylasta ei meinannut enaa loytya majoituspaikkaa seurueellemme, mutta lopulta yksi seitseman hengen huoneellinen kuorsaavia ja kohivia matkalaisia makasi ekstrahuopien alla odottaen seuraavan paivan seikkaluja.