Nousuja ja laskuja mäciviikoilla

Uuden automaattisen tietojenkäsittelijän kanssa eletään nyt kuherruskuukauden neljättä päivää. Lunnaat olivat kovanlaiset, mutta pääosin mieluisa yhteiselo ja etenkin pöydän toiselta puolelta monalisamaisesti katsova varsin laaja naama saavat uhrauksen tuntumaan jos nyt ei järkevältä niin ainakin perusteltavissa olevalta.

Iso näyttö on luksusta, johon tottuu nopeasti

Pikselinflaatio on kumma sairaus. Vajaat kaksi vuotta sitten 21-tuumainen putkinäyttö tuntui huiman suurelta työpöydällä. Kun nyt on katsellut 30-tuumaista, kirkasta ja kristallinterävää littunäyttöä muutaman päivän, tuntuu edellinen kuvaputki linnunpöntöltä katseltuna rasvaisten silmälasien läpi.

Ainoa, missä Cinema HD, kuten nestekidenäytöt yleensäkin, häviää putkinäytölle, on mustien sävyjen toisto: tummasta harmaasta ei pääse millään mustaan saakka. Erityistä kritiikkiä tämän hintaluokan näytölle on annettava mustan epätasaisuudesta: tasainen musta pinta vaalenee selvästi kulmia kohti, mikä häiritsee erityisesti tummanpuhuvia leffoja katsottaessa. Olisiko kyse näytön sisäisestä lämpöongelmasta, joka heijastuu tunnetusti lämpöherkkään nestekidekalvoon, mene tiedä.

Edit 18.10.: Näytön tummuus on nyt ensimmäisen viikon käytön jälkeen tasaantunut kovasti. Ei siis pidä singahtaa heti vaihtamaan tuotetta, jos tällaista esiintyy.

Hämmästyttävää siisteyttä myös pellin alla

Mac Pron harjatun alumiinikuoren viileä tyylikkyys ei tule yllätyksenä, toisin kuin koneen lähes 20kg paino. Kuori on kauttaaltaan parimillistä alumiinilevyä, ja kehikko on muutenkin todella tukevan oloinen. Silti paino hämmästyttää. Onko niin, että käyttäjä kokee saavansa enemmän katetta rahalleen, kun painoa on reilusti?

Kotelo avausmekanismeineen vaikuttaa todella laadukkalta: modulaariset kovalevypaikat ja siististi reinoja myöten vedetyt johdot tuovat saavat aikaan vaikutelman laitteesta, joka kestää jatkuvaa availua ja osien vaihtamista vuodesta toiseen. Vaan mitenkähän mahtaa olla kahden-kolmen vuoden kuluttua, kun koneen sisälmykset todennäköisesti pitäisi vaihtaa uudempiin, että onko päivittäminen mahdollista?

Jos tavallisen toimivan, vaan hitaksi käyneen peltikuorisen koneen heittäminen elektroniikkaromunkeräykseen kirpaisee, niin tämän alumiiniluomuksen viskaaminen romujen sekaan elektroniikan vahnennuttua tuntuu lähes aivan jäjettömältä ajatukselta. Siinäkään ei energiaa säästetä, kun tämmöisiä paketteja rahdataan ympäri maailmaa. Mutta on se silti tyylikäs ja kolmesta sisäisestä tuulettimestaan huolimatta hyvin hiljainen.

Käynnistys ja ikkunointiparadigma aiheuttivat vihreälle päänvaivaa

Ensimmäiset nyrkinheristelyhetket pitkäaikaisena wintoosakäyttäjänä koin yrittäesäni saada koneen RAID-korttia asetettua kovalevyjen vikasietoisuutta parantavaan tilaan. Oletuksena koneeseen asennetut kaksi identtistä kovalevyä oli konfiguroitu siten, että molemmat olivat erikseen käytettävissä tiedontallennukseen. Levyjen saamisen kaiken tallennettavan tiedon molemmille levyille hajauttavan RAID 1 -tilaan piti olla yksinkertaista: sen kun pari klikkausta ja velho hoitaa homman kotiin.

No pari klikkausta menivätkin ihan hyvin, kunnes klassisen “oletko aivan varma, tätä ei voida perua”-dialogin jälkeen kone huomasi, että jumatsuika, kaverihan yrittää sisällyttää nykyisen käynnistylevyn tähän RAID-levystöön. Ei käy, käynnistä kone asennus-CD:lta ja yritä uudelleen. Ok, mikäs siinä, käy järkeen (ainakin jos on käpistelijä). Ainoa vaan, ettei minulla ollut mitään hajua siitä, miten mäkki buutataan CD:ltä.

Näin tyhmiin käyttäjiin eivät olleet edes käyttöohjeet varautuneet. Buuttaminen CD koneen sisällä ei tuottanut toivottua tulosta. Lopulta systeemiasetuksista löytyi “Start disk..” -niminen kohta, jonka olin olettanut sisältävän jonkinlaisen hätätilakäynnistylevyn luomisvälineen. Sieltä saikin sen sijaan valita seuraavalla käynnistyksellä käytettävän boottilevyn, kunhan oli ensin hokannut laittaa ko. levyn CD-asemaan ja sitä ennen löytänyt näppäimistöstä painikkeen, josta levykelkka tulee ulos. Totta ihmeessä se painike on näppäimistössä, eikä kelkan läheisyydessä.

Asennuslevyltä käynnistettäessä keskelle ruutua tupsahti ikkuna, josta — yllätys yllätys — sai asentaa Mac OS X -käyttöjärjestelmän koneeseen. Tämä ei nyt vaikuttanut ihan siltä mitä haettiin, mutta mitään muutakaan optioita ei ikkunassa ollut, joten ajattelin, että kaipa siellä on sitten jonkinlainen syvällisten järjestelmäasetusten muuttamisoptio jossain kohtaa; Ja ei kai ohjelma nyt niin tyhmä voisi olla, että se lähtisi tekemään asennusta uusiksi ainakaan kysymättä, kun ko. versio oli jo asennettu levylle. Eipä! Asennusta jäljellä enää noin 50 minuuttia… prkl.

Sadattelunkatkuisia kymmeniä minuutteja myöhemmin havaitsin vihdoin, että se, mikä olisi pitänyt hoksata, oli että ruudun yläreunassa oli valikkopalkki, josta kaivamalla löytyi mm. tuo RAID-hallintaohjelma. Ei siis asennusohjelman yläreunasta, vaan erillään 15 cm päästä ruudun yläreunasta. RAID-tilan vaihtaminen varastikin sitten kaiken interaktion varoittamatta n. kolmeksi tunniksi. Siinä sitten tölläsin ryömivää edistysmispalkkia kun en muutakaan voinut. Oli pakko ottaa nokoset.

Nyttemmin olen oppinut, että näin nämä macin ohjelmat toimivat: kukin aktiivinen sovellus näyttää valikkopalkkinsa vuorollaan ruudun yläkulmassa. Sovellukset eivät myöskään yleensä sulkeudu sulkemalla niiden kaikki ikkunat, vaan ko. prosessit pitää erikseen sulkea. Tämän järjestelyn loogisuutta on hieman hankala ymmärtää. Mikäs siinä, jos muistia on riitättävästi, kivahan se on, että ikkunat avautuvat nopsaan uudelleen ja samassa tilassakin mahdollisesti, mutta tähän “pääikkunan elinkaari on yhtä kuin sovelluksen elinkaari” -paradigmaan on vaan niin tottunut, että ajatus kummastuttaa.

Silti lähinnä sitä, mitä modernin tietokoneen tulisi olla

Pienistä alkuhankaluuksista huolimatta poro-mäkki on kaikista tähänastisista tietokoneistani lähinnä sitä, mitä koneen pitäisikin olla: (lähes) kaikki sujuu arvattavasti ja nopeasti, ohjelmat eivät häiritse toisiaan, reilusti tabloidikokoinen näyttö sopisi ehkä vihdoin jopa siihen sanomalehden lukemiseen (jos vaan käyttöliittymä olisi ruokailuitilaan sopiva), tieto liikkuu jouhevasti niin verkosta kuin siirtolevyiltäkin, kännykkä ja kamera integroituvat ongelmitta.

Ennen kaikkea jossain syvyyksissä möyrii luottamusta herättävä käyttöjärjestelmä, joka pitää kriittisistä asioista huolta ja mahdollistaa tarvittaessa aivan riittämiiin komentorivinörtteilymahdollisuuksia, mikäli sellaiseen joskus tekisi mieli ryhtyä.

Ei minusta silti makkievankelistaa ihan vielä tältä seisomalta saa. Hyvä kone kovaan hintaan voisi olla nykyisin kovasti muodikasta sankarikuluttamista, mutta kun ne kaikki komponentit ovat kuitenkin halvalla valmistettua standardikamaa. Nykyaikaisia mikropiirikomponentteja ei ihan joka lähipajassa kolvailla.