Veit Helmerin ohjaamassa elokuvassa Absurdistan juoni ei ole tärkeintä, kaikille on selvää alusta pitäen, että pääosahahmot Aya ja Temelko saavat toisensa ja kaikki päättyy onnellisten tähtien alla. Silti tilannekomiikka ja lähes puhumattomat hahmot, sekä kärjistetty (joskin jo Aristofanesin ajoilta tuttu) asetelma, jossa kylän naiset panevat kovan kovaa vastaan saadakseen miehensä taivuteltua tolkun teille, vangitsee katsojan samaan tapaan kuin tahallisen tai tahattoman koomiset mykkäfilmiajan seikkailupätkät: mitähän hullua ne seuraavaksi keksivät.

Absudistan sai lopun ylitsevuotavassa siirappisuudessaankin hyvälle tuulelle. Alkukuvana esitetty surkeasta lastenkutsuklovnista kertova Popo ei muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta oikein säväyttänyt.

Festivaalin tähänastiseen parhaimmistoon ehdottomasti kuului sen sijaan Tomas Alfredsonin Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Ruotsin menneiden vuosikymmenten lähiöiden ankeudesta ja nössöjen poikien kiusaamisesta on kerrottu aiemminkin, ja vaikka Alfredson näitä fiiliksiä onnistuukin välittämään hienosti, niin pelkästään se ei jaksaisi nostaa elokuvaa merkttävään luokkaan.

Ei, tämä ei ole “vampyyrileffa”, oikeastaan. Ja kuitenkin teeman ympärillä on sen kova ydin. Enpä ole aiemmin nähnyt tämän teeman ympärillä yhtä onnistunutta taiteilua kauhu- ja suolenpätkäsudenkuoppien ohitse. Ystävät ei naurata kuin hyvin hetkellisesti, 12-vuotiaiden yksinäisten ja erilaisten päähahmojen välinen liitto on kuvattu herkällä kädellä, epävarmuudentunteineen ja vatsanpohjaperhosineen, maailman menoa polven korkeudelta katsovan näkökulmasta. Pääosia näyttelevät Kåre Hedenbrant ja Lina Leandersson tekevät vakuuttavat roolit kiusattuna Oskarina ja hänen kalpeana Eli-ystävänään. Suosittelen vahvasti.

Illan päätteeksi oli vuorossa Ventura Ponsin asetelmaltaan hyvin perinteinen dialoginäytelmä Barcelona (un mapa). Vanha pariskunta on päättämässä yhteiseloaan, ja kuoleman läheisyys kirvoittaa suoraan puheeseen ja paljastuksiin asioista, joista on aiemmin vaiettu. Rauhalliseen tahtiin näytöksestä ja huoneesta toiseen soljuva kertomus pitää kuitenkin hyvän dialoginsa (harmi, etten osaa espanjaa) ja sipulin lailla kuoriutuvien päähenkilöidensä ansiosta otteesaan loppuun saakka.