EC: Katastrofin aineksia, Elegy ja Vicky Cristina Barcelona

John Websterin öljydiettidokumentti Katastrofin aineksia oli ensimmäinen leffani tämän vuoden Espoo Cinén viimeisenä, sateisena iltana. Leffa on kertomus ohjaajan itsensä enemmän ja hänen perheensä vähemmän innostuneesta vuoden kestäneestä kasvihuonekaasujen vähentämisprojektista omien kulutusvalintojensa avulla. Ilmastonmuutoksen faktapakettina elokuvaa ei voi pitää, vaikka hiilikuormalukemia paljon esitelläänkin. Varsinaista kulutuksen vähentämistä kiinnostavammaksi nouseekin Johnin ja hänen perheensä, ja etenkin vaimonsa suhde, johon miehen vuoden mittaan lisääntyvä öljyboikottihurahdus ja sitä edistävä sisäinen ahdistus tuo jännitettä. Tunsin oloni jopa hiukan vaivaantuneeksi tirkistelijäksi, olivathan kuvatut tilanteet kuitenkin ihan oikean perheen oikeaa elämää ja tunteita. Itse en haluaisi omien suhteideni arkoja paikkoja ihan näin julkiselle ruodinnalle avata.

Webster onnistuu kuitenkin olemaan määrätietoisuudessaan vakuuttava ja näyttämään, että yksittäiset ihmiset voivat vaikuttaa kulutuksensa hiilidioksidikuormaan merkittävästi siihen suunnitelmallisesti ja sinnikkäästi pyrkiessään. Samalla hän tulee tuoneeksi julki, miten joitakin asioita ilmastotalkoissa on mieletöntä sysätä yksittäisten kuluttajien vastuulle: Kaukolämpökerrostalohuoneiston patterien kääntäminen kiinni ja huoneilman lämmittäminen sähköpattereiden avulla, vaikkakin tuulisähkösopimuksella, tuntuu karmealta järjettömyydeltä, vaikkakin se yksittäisen kuluttajan hiilikuormaa pudottaakin.

Websterin ja elokuvan tuottajan Kristiina Pervilän kysymys- ja vastaussessiota festivaaliteltassa näytöksen jälkeen olisi seurannut mielellään pitempäänkin, mutta Isabella Coixet‘n ohjaama, mm, Penélope Cruzin, Ben Kinsleyn ja Dennis Hopperin tähdittämä Elegy. Elokuvan peruskuvio on totisesti nähty ennenkin: charmikas, naistenmiehekäs professori ihastuu luennolleen ilmestyvään kauniiseen, 30 vuotta nuorempaan oppilaaseensa, päättää yrittää saada tämän sänkyynsä — vasta kurssin arvostelun jälkeen toki. Yllätyksekseen David rakastuukin Consuelaansa korviaan myöten, mistä aiheutuva itsekontrollin menettäminen ja pelko suhteen tulevaisuudesta saa normaalisti itsevarman miehen totaltaan.

Cruz näyttää elokuvassa sensuelleimman puolensa. Niin hänen kauniit kasvonsa kuin vartalonsa saavat elokuvassa paljon valkakokangaspinta-alaa, mikä on kyllä puolesteltavissa Davidin lähespakkomielteisyyteen yltävän esteettisen kiintymyksen motivoinnilla. Hopperin sivuosa Davidin läheisimpänä ystävänä ja pelikaverina jättää vaikuttavuudessaan Kingsleyn toiseksi kaksikon yhteiskohtauksissa. Kokonaisuudessaan elokuva on hyvin tyylikäs ja elegantti, lähes ylenmääräiseen sievyyteen saakka. Jonkin verran tragiikkaakin on juonen käänteisiin tietysti sisällytettävä. Liekö sitten festivaaliväsymystä vai mitä, mutta elämää suuremmaksi kertomukseksi tämä ei mielestäni onnistu nousemaan.

Yllättäen pääsin seuraamaan vielä Ciné päättäjäisnäytöksenä esitettyä Woody Allenin uutuutta Vichy Cristina Barcelona, jossa hupaisasti, vaikka tuskin täysin sattumalta, esiintyivät edeltävän elokuvan tähdistä sekä Penélope Cruz että Patricia Clarkson. Kun kattausta oli täydennetty vielä sellaisilla nimillä kuin Scarlett Johansson ja Javier Bardem, ei kankaalta ainakaan inhimillistä estetiikkaa ja suoranaista seksikkyyttä puuttunut.

Cruzin äkkipikaista, lähes neuroottista, ja ah, niin tulisieluista taitelijahahmoa Maria Elenaa oli herkullista verrata Elegyn tyylikääseen ja hillityn valovoimaiseen Consuelaan. Bardem jatkaa mutkattomien miehisten miesten rooleja suorastaan röyhkeän itsevarmasti käyttäytyvänä, mutta omasta mielestään vain elämän kauneudelle rehellisenä Juan Antoniona, johon naiset eivät voi olla lankeamatta. Arvatenkin Barcelonaan kesää viettämään tulevat amerikkalaiset parhaat ystävykset Vichy ja Christina kohtaavat tämän kävelevän kärpäspaperirullan, ja siitähän seuraa mutkikkaita juonenkäänteitä.

Ei mahda mitään, mutta Allenin käyttämä, hahmojen tuntemuksia ja tarinan käänteitä satusetämäisesti selittävä ulkopuolinen kertojaääni häiritsee minua kovasti. Ehkä ohjaaja on halunnut sen avulla luoda komediaansa itsekriittisen kerroksen, ehkä nokkelaa sanailua hahmojen kustannuksella, mutta ainakin minua se vain etäännytti elokuvan maailmasta, kuin joku olisi tullut toistuvasti koputtamaan olkapäälle jotain itsestäänselvyyttä kesken leffanautinnon.