Tähän aikaan sykystä tuntee olevansa kerrankin samassa tahdissa (muun) luonnon kanssa — ainakin aamuisin: auringonnousun heräävän kaupungin ylle maalaamissa väreissä on jotain sykähdyttävää. Muutamien viikojen kuluttua öisin tiivistyvä vesi peittää mustat peltikatot huurreharsolla, jonka yhä ylös yrittävä lähitähtisäde sulattaa rännien tip tipoiksi. Ja sitten ne kuuraiset vaahteranlehdet kuuraisella nurmella. Ja se vaakaräntä. Ja katukuiluissa vallova paholaisenkura: suttuinen loska, joka kastelee ja tahrii kengät ja housut polvia myöten. Ja se ensilumi, joka kuin ihmeen kaupalla näyttää pysyvän maassa — tai olisi pysynyt ilman tuota viikonlopun yli kestänyttä tauotonta vesisadetta.
Helsingin syksy on drama queen.
]]>