<br/>
Sitä ollaan joululomalla ja hyvin paljon elossa, vaikkei sitä blogiaktiivisuudesta voisikaan päätellä. Tai ehkä juuri siitä. Joulukortteja en tänäkään vuonna ole lähettänyt kenellekään, ylläoleva toimikoon sellaisena lukijoille.
Vielä olisi vähän siivottavaa ja pakattavaa ynnä muuta joulupaon valmistelua, kenties ehdin vielä pistäytymään Vanhan joulumyyjäisissäkin tänään. Matkalukemistoon kuuluvat ainakin joulukuun Monocle ja Le Monde diplomatique-käännös Ympäristö-Atlas. Jälkimmäisen tekijöille sivuhuomautuksena mainittakoon, että Baikal-järvi ei sijaitse Kazakstanissa, vaan itäisessä Siperiassa. Kazakstanin itäosissa oleva suuri järvi on nimeltään Balkhash (kuva s. 31 artikkelissa Neuvostoajan ydinsaateet myrkyttivät maan ja veden). Ylimalkaisuudentunne ja viittausten puute vaivaa muuten mainiosti toimitettua kirjasta, sellainen jonkinlainen koulukirjamainen mielipiteiden perustelemattomuus ja liiallinen yksinkertaistaminen, jonka nieleminen kyseenalaistamatta harmitti jälkeenpäin yliopistoaikoina.
Ehkä se rauhakin tästä lomasta vielä löytyy, nyt on ollut vähän turhan paljon kaikkea puuhailtavaa.

Tähän aikaan sykystä tuntee olevansa kerrankin samassa tahdissa (muun) luonnon kanssa — ainakin aamuisin: auringonnousun heräävän kaupungin ylle maalaamissa väreissä on jotain sykähdyttävää. Muutamien viikojen kuluttua öisin tiivistyvä vesi peittää mustat peltikatot huurreharsolla, jonka yhä ylös yrittävä lähitähtisäde sulattaa rännien tip tipoiksi. Ja sitten ne kuuraiset vaahteranlehdet kuuraisella nurmella. Ja se vaakaräntä. Ja katukuiluissa vallova paholaisenkura: suttuinen loska, joka kastelee ja tahrii kengät ja housut polvia myöten. Ja se ensilumi, joka kuin ihmeen kaupalla näyttää pysyvän maassa — tai olisi pysynyt ilman tuota viikonlopun yli kestänyttä tauotonta vesisadetta.

Helsingin syksy on drama queen.

Päätin vajaa kuukausi sitten vähentää reilusti lihatuotteiden osuutta ruokavaliossani. Jos kerran tulen aivan yhtä hyvin (ellen paremmin) toimeen kala-, kasvis- ja maitotuotteita sisältävällä ruualla, niin miksi söisin rutiininomaisesti lounaaksi pihviä tai lätkisin leivän päälle meetwurstia? Päätin parantaa ainakin omaatuntoani, jos ei muuta, tulemalla pääosin toimeen ravinnolla, jonka tuotantoketju, ja siten ympäristönkuormittavuus, on aiempaa matalampi. Eläinten oikeuksien raivokas puolustaja en ole, mutta en kyllä tuotantoeläinten elinkareen “luonnollisena” vaiheena kuuluvan lahtaamisen ajatuksesta nyt niin erityisen innostunut ole. Ruohot valittaa vähemmän.

Eläinten tappamista sinänsä en vastusta, esimerkiksi omaan käyttöön metsästäminen voi varmasti olla ihan jännää, ja palkitsevaakin puuhaa. Ja sikäli rehellistä, että siinä koko ketju metsässä tallustelevasta elukasta lautaselle on näkyvissä. Samoin joillakin alueilla eläimet saavat karusta maasta itselleen riivittyä ravintoa silloinkin, kun esim. viljatuotteiden kasvattaminen ei ihmiseltä onnistu. Silloin on toki järkevää (ellei suorastaan pakollista) hyödyntää tämä jalostettu energia ihmisravintona. Globaalisti nähtynä yltäkylläisesti Suomessa eläessäni minun on mahdollisuus valita mitä syön. Toisaalta lähikauppojen ja lounasravintoloiden valikoimat ainakin Helsingissä ovat niin hyvät, että lihan pudottaminen ostoskorista onnistuu vaivattomasti.

Dietti on mennyt aivan mainiosti, kalaa on tullut syötyä paljon entistä enemmän, ainakin kerran viikossa, ja olo on ollut ystäväpiirissä raivoavassa flunssapyörremyrskyssä hävintäänkin yhtä hyvä kuin ennen. Mieli on myös keventynyt rahtusen, koska on yksi henkilökohtainen pitäisi-saada-aikaan vähemmän.

Vanhemmillani on kuulemma jo jänö odottamassa pakkasessa lasten syksyistä vierailua. Ei syytä huoleen: en aio vaatia pelkkää lanttua, vaan osallistun yhteiseen ruuanlaittopuuhailuun ja sen tuloksista nauttimiseen täysin siemauksin. Juhla on juhla, ja uhri lienee puputtanut henkensä pitimiksi lähinnä marjoja, jotka muuten olisivat jääneet metsään maatumaan. Paljon enemmän merkitystä on sillä, mitä päivittäin syön kuin ohimennen.

Tiedän, ettei tällä paljon maailmaa paranneta, mutta jos ihmiset muuttavat käyttäytymistään edes sen osalta, mikä on heille helppoa, niin ehkä meillä on muutaman kymmenen vuoden kuluttua hiukan vähemmnän kiroilemisen aihetta.

Viikko Siellä on osoittanut todeksi niin pelot kuin odotuksetkin. Facebook on addiktiivinen, h-i-d-a-s, sekava, kaikkien-kanssa-koko-ajan-kaikkialla, informaationamusetämäinen haircut-musta-aukko.
Kun pudotin FB-profiilini langoilta reilu vuosi sitten, syynä siihen oli lähinnä päivitysepätoivo: olinhan juuri aloittanut kolmen kuukauden blogaustauon, mitään itsesensuurinläpäisevää sisältöä ei tuntunut olevan puristettavissa ulos. Pelkäsin, että roikkuminen naamiaisissa nostaisi edelleen kynnystä saada aikaan kokonaisia ajatuksia täällä kuvitelmaa-blogissa. Vähän kuin muovinen kasteluletku, johon on koko pituudelta porattu pieniä reikiä, joista tihkuu vettä joka suuntaan, eikä letkun päästä enää virtaa mitään ulos. Yhden kirjoituksen näpertely tänne kestää usein taustatöineen ja välipohdintoineen helposti tunnin, enemmänkin, ja niitä tunteja on kuitenkin melko rajallinen määrä viikossa.
Viimeaikoina FB-änkyröinti alkoi kuitenkin jo tuntua itsearvoiselta. Kannattaako vinettää, että ihmiset eivät muista kertoa elämästään naamiksen ulkopuolelle, että kansalaisaktiivisuusryhmien tiedotus keskittyy naminamikirjaan ja että blogien päivitystiheys laskee, jos voisi aivan hyvin itsekin heittäytyä kaveriaaltojen vietäväksi antamalla pirulle ihan vaan pikkurillin ihan vaan ensimmäiseen niveleen saakka? Eihän siellä ole pakko roikkua koko päivää jos ei haluu.
Niinpä kulunut viikko on sitten ollut yhtä onelineria: status-updatea toisensa perään ja niiden kommentointia. Aina kun ajatus vähän harhailee sivupoluille, on tarkistettava naimakirjan kamujen tilavirta. Ettei vaan menisi elämä ohi.
Mutta eihän siitä enää eroonkaan pääse. Koska ei halua. Sosiaalinen pahe.

Valokuvatorstain tämänviikkoisessa haasteessa on aiheena Yötön yö. Omat pari kappaletta moisia tuli vietettyä mökkiolosuhteissa. Mainiot puitteet oli jo ties monettako kertaa pystyttänyt ainejärjestöajoilta alun perin tutuksi tullut ystäväpariskunta. Tuntikausiksi venähtävää kroonista saunonta-uimakierettä, auringon vastaanottoa muurikkalettujen kera, lokoisaa oleilua ystävien seurassa, ennakko-odotuksiin nähden hämmästyttävän vähäisen sademäärän taivastelua, kauhujatkotarinaa paholaismaisesta [Seitan](http://en.wikipedia.org/wiki/Wheat_gluten_(food))-hirviöstä ja lopulta tehokas automaattiorganisoitunut siivous parhaaseen opiskelijabilejärjestäjätyyliin. Parhautta.

Viikonloppu Savossa oli yllätyksiä täynnä. Onnistuin juoksettamaan yhden kakun täytteen peräkkäin kahdella eri reseptillä, olin herkeämättä karvaisen läähättäjän lähentelyn kohteena, ajoin pintakaasulla kallista C-sarjan mersua ja näin ihastuin unessa henkilöön, joka herättyäni oli täysin tuntematon. Niin, ja keksin seuraleikin, joka on vaaraton, mutta niin kuolemanvakava ja henkisesti raskas, että sitä tuskin voi ikinä missään harrastaa.
Kumpi on enemmän hullu, henkilö, joka pelaa läppärillä Mortal Combat 4:sen junassa läpi uudelleen ja uudelleen Raidenina häviämättä ikinä yhtään matsia (kunnes akku loppuu) vai se, joka todistaa tätä tapahtumaa penkkien välistä. Melkein osaan nyt ulkoa sen pakkosyöttönä läpärin jälkeen tulevan krediittilistan, joten eipä mennyt hukkaan tämäkään ilta.