Viimeisimmät kirjoitukset kategoriassa Henk. koht

Valokuvatorstain tämänviikkoisessa haasteessa on aiheena Yötön yö. Omat pari kappaletta moisia tuli vietettyä mökkiolosuhteissa. Mainiot puitteet oli jo ties monettako kertaa pystyttänyt ainejärjestöajoilta alun perin tutuksi tullut ystäväpariskunta. Tuntikausiksi venähtävää kroonista saunonta-uimakierettä, auringon vastaanottoa muurikkalettujen kera, lokoisaa oleilua ystävien seurassa, ennakko-odotuksiin nähden hämmästyttävän vähäisen sademäärän taivastelua, kauhujatkotarinaa paholaismaisesta Seitan-hirviöstä ja lopulta tehokas automaattiorganisoitunut siivous parhaaseen opiskelijabilejärjestäjätyyliin. Parhautta.

Viikonloppu Savossa oli yllätyksiä täynnä. Onnistuin juoksettamaan yhden kakun täytteen peräkkäin kahdella eri reseptillä, olin herkeämättä karvaisen läähättäjän lähentelyn kohteena, ajoin pintakaasulla kallista C-sarjan mersua ja näin ihastuin unessa henkilöön, joka herättyäni oli täysin tuntematon. Niin, ja keksin seuraleikin, joka on vaaraton, mutta niin kuolemanvakava ja henkisesti raskas, että sitä tuskin voi ikinä missään harrastaa.

Kumpi on enemmän hullu, henkilö, joka pelaa läppärillä Mortal Combat 4:sen junassa läpi uudelleen ja uudelleen Raidenina häviämättä ikinä yhtään matsia (kunnes akku loppuu) vai se, joka todistaa tätä tapahtumaa penkkien välistä. Melkein osaan nyt ulkoa sen pakkosyöttönä läpärin jälkeen tulevan krediittilistan, joten eipä mennyt hukkaan tämäkään ilta.

Viikon Lontoonrakeiden jälkeen takaisin kotomaassa, jossa riittää katsoa sääennustetta kerran päivässä ja lausua yksi kaksitavuiden sanan saadakseen baarissa oluen. On se vaan Lotto-Vuitton syntyä Suomeen.

Ei oikeastaan haitannut juurikaan, vaikka pari viimeistä päivää menivätkin flunssaisena lähestulkoon pelkästään hotellihuoneessa makoillen. Oikeastaan oli mainoita, että oli hyvä tekosyy olla todellakin koko perjantaipäivä tekemättä yhtään mitään. Kun lopultakin huomasi, ettei TV:stä tule yhtään mitään edes etäisesti mielenkiintoista ohjelmaa, niin saattoi vaan antaa ajausten pyörähdellä-kierähdellä tajuntaan ja pois. Ei välttämättä pelkästään miellyttävää ajanvietettä se, mutta aina silloin tällöin se biojäteastiakin on pestävä. Säntillisen työntekijän loman perusvaatimukset tuli täytettyä, kun lomalla sairastaessa pohdiskelin vähän työasioitakin.

Lähdin tänään sääennusteesta huolimatta ja innokkaan kaverin pyynnöstä iltapäivä/iltaretkelle Nuuksioon. Sadevaatteet, lämpökerrasto ja vedenpitävät vaelluskengät olivat tarpeen, tallustelu räntäsateessa pimeässä metsässä ja liukkaille polanteille jäätyneillä pitkospuilla oli aika extremeä. Ette ehkä usko, mutta siellä on lunta! Metsässä kymmenekin senttiä, pelloillakin väriksi. Ja hyvä niin, sillä olien jälkien seuraaminen taskulampun valossa on aika paljon helpompaa kun maassa on jotain, johon kengät painautuvat.

Pakko myöntää, että se fiilis, kun saa kädet kohmeisina puhkuttua nuotion sytyketikkujen hentoisen hehkun täyteen liekkiin, on aika jees. Eikä koko reissulla ollut yhtään kurjaa ennen kuin paluumatkalla Espoon keskuksessa junaa värjötellessä.

Paluumatka Haukkalammelta Nuuksiontielle bussille oli kyllä aikamoista liukastelua. Autotien pinta oli ojasta ojaan liukkaksi jäätynyt ja vielä taivaalta tulevan veden kastelema. En voi suositella autoilijoille, sen paremmin kuin muillekaan kulkuvälineillä kulkijoille. Tuli siinä heikossa valossa, jalat tönkköinä talsiessa mieleen taas Ang Leen hieno Ice Storm -elokuva. Harvoja leffoja tekisi mieli hankkia omaksi useampaa kertauskatselua varten, mutta tuo on kyllä yksi niistä. Surkeutta ja toisaalta huimaavaa visuaalista kauneutta tarkasti annosteltuna.

Menomatkalla lähijunassa tuli muuten todistettua VR:n pussikaljoittelulinjan nykyistä tiukkuutta: Samassa vaunussa kaljansa liian kehnosti konduktööriltä piilottaneet nuoret miehet saivat alkupaloiksi kuulla setämäistä saarnaa sitä, että et vissiin ymmärrä mitä tarkoittaa merkki, jolla pullon yli on vedetty viiva. Että seuraavalla seisakkeella käytte viemässä pullot seisakkeelle, tai juna pysähtyy tähän.

No kaverihan meni ja vei pullot ulos, minkä jälkeen konnari katseli hetken seisakkeelle ja tuli uudestaan epäonnekkaiden kaverien luo ja kysyi, että meinaatko käydä viemässä ne pullot ulos, mihin kaveri, että just kävin. Konnari vastasi, että eipä niitä siellä näkynyt. Kaveri oli ilmeisesti viskannut pullot asvalttialueen ulkopuolelle, kun olisi pitänyt jättää ne siihen seisakkeelle näkyviin. Että pitäisiköhän teidät laittaa sinne etsimään ne pullot. On se kumma, kun mitään ei voi tehdä niinkuin käsketään. Koko episodin ajan juna ja muut matkustajat tietysti odottivat. Hyvä, että kaveri oli luonteeltaan rauhallinen, eikä provosoitunut vallankäyttäjän näytöksestä.

En minulla ole mitään lähijunissakännäilykieltoa vastaan ja ymmärrän senkin, että helpompaa on ottaa koko ajan tiukka asenne, kuin yrittää kiristää hihnaa esim. iltaisin ja viikonloppuisin. Ja senkin hyväksyn, että pullonkerääjille on helpompaa, että hylsyt saa kerätä asvaltilta, eikä tarvitse tarpoa pitkin penkereitä. Jokin tilanteen hoitamisessa kuitenkin särähti. Mukavaa matkaa toivottaa kivimies.

Ihmiset jotka tietävät
liian tarkasti toistensa pahat teot
ovat lopulta
samanlaisia kaikkialla
maassa rauha on sama kuin lunta

Lumi peitti huonot puolemme
vallanhimon, itsekkyyden

Musta, niljaisten lehtien kaupunki
tuli valkeaksi ja sai
meidätkin hetkeksi sädehtimään

(Anni Sinnemäki: Musta, niljaisten lehtien kaupunki)

No onkos tullut talvi, nyt talven keskelle? Ja laitetaankos lunta myös pikkukengille?

Ei se tulla jollota, vaan hiipii salaa kuin vaaleanpunainen pantteri, joulu. Kuin ikkunoiden peseminen, joka tänäkin vuonna jäi tekemättä, tai pakastimen sulattaminen: ennen kovaa kalmanviivaa ei tehdä mitään, ehtiihän sitä, eikä sitä paitsi oikein viitsisi, ei kai siitä kukaan niin kovin suuttuisi, jos skippaisi koko homman tältä kertaa?

Työkiireitä on helppo syyttää, vaikka oikeasti mitään tulipalokiireitä ei olekaan ollut, oman organisointikyvyn puutteesta johtuvaa itseään voimistavaa väsymyksen kierrettä lähinnä. On se kumma, että kun tuntee itse epäonnistuvansa asioiden edistämisessä, niin työtoverien arvostuksenosoituksetkaan eivät herätä ansaitsemaansa tyytyväisyyttä. Kun pääsee kotiin, niin ei oikein tarmo riitä asioiden ajattelemiseen vuorokautta pitemmälle. Asia, jolle on ensi vuonna tehtävä jotain.

Joulukortteja en ole tavannut lähetellä, jokin pikkusormesta-lähtien-koko-käden-menettämispelko sitä on oltava televisiottomallakin, ja tänä vuonna vähäiset lahjonnat jäävät tavallistakin vähemmiksi. Kiitos vaan ja anteeksi lähestyneille ja lahjoneille, kaikki paketit on jo avattu ja piparit syöty. Alla kaikille rauhallista jouluntunnelmaa parin vuoden takaa, huussin ikkuna se sitten jäätyy kivasti pakkasella.

Että näin meilläkin. Ei nyt tee mieli analysoida. kuvitelmassa suruliputus.

• Venäjällä on liikaa Suuruutta ja Mahtavuutta vahvemman oikeudella haikailevia käskynhaltijoita.
• Burmassa on liikaa pelokkaiksi piestyjä ex-toiveikkaita ihmisiä.
• Minulla oli liikaa rahaa, kunnes tilasin design-laskukoneen. Macchina, johon menee keittiöremontin verran rahaa, on aivan liian kallis, joten minulla on myös aivan ilmeisiä vaikeuksia löytää järkeviä sijoituskohteita.
• Valmistimme reissumiesten kanssa eilen liikaa chileläistä lihapataa, joka on aivan liian hyvää poisheitettäväksi.
• Bileissä, joissa on päävastuussa sekä ruuanlaitosta että mediashowsta, jää liian vähän aikaa jutella ystävien kanssa.
• Töissä on liian vähän projekteja, joiden valmistuminen häämöttäisi lähitulevaisuudessa.
• Teen yhä enemmän liikaa kirotusvihreitä. Pelkään liian vähän, että sillä on jotain tekemistä liian stressin kanssa.
• Mustat sukat ovat liian samanvärisiä. Sukat ylipäänsä ovat liian usein topologisesti liian epätäydellisiä.

Pelkkää kuvitelmaa on nyt pelkkä kuvitelmaa. Ette te minusta näin helpolla pääse.

Pelkkää kuvitelmaa jää tauolle. Kun kirjoittamisesta tulee velvollisuus, josta onnistuu luistamaan päivittäin, on parasta vetää rehellisesti henkeä. Kiitos ja anteeksi lukijoille, teitä on ollut kahden ja puolen vuoden aikana ihan mukavasti.

Olen tänään myöntänyt itselleni kvartaalin lomaa, katsotaan lokakuun loppupuolella, että mitkä ovat fiilikset ja uudet kujeilut. Ehkä keskityn enemmän joihinkin aihepiireihin, ehkä en. Mielenkiinnolla odotamme millainen weetabix tuhkasta oikein nouseekaan.

Päivittelen edelleen pieniä ajankohtaisuuksia Flickrin kuvablogiin ja Jaikuun. Keikkalistakin päivittynee.

Pimeneviä öitä odotellessa lainaan parin viikon kuluttua Kulttuuritalolla esiintyvää Suzanne Vegaa. Katkelma on herkästä Night Vision -kappaleesta, joka on kuulunut vuosikaudet tuntemieni laulettujen runojen kärkikaartiin:

Suomen kesä on lämpimimmillään (toivottavasti, sillä nukkuminen kotona alkaa jo olla tukalaa), puistot ja terassit täynnä tilannetta hyödyntäviä ihmisiä, ja itse olen painanut pitkää päivää hiljaisessa, ilmastoidussa konttorissa, huoneessa, johon auringonsäteiden lyhin matka kulkee lasiseinällisen huoneen ja käytävän läpi. Tästä huolimatta on ollut töiden kannalta yksi parhaista viikoista pitkään aikaan. Vähän häiriöitä, parin normaalisti omilla tahoillaan kiireisen tekijän on helppo keskittyä yhdessä muutamaan asiaan ja saada tuloksia näkyviin joka päivä.

On aivan liian harvinaista herkkua huomata, että jokin oman ajatus- ja pitkälti toteutustyönkin tulos alkaa olla siinä vaiheessa, että loksautellaan viimeisiä vältttämättömiä paloja kohdalleen, ja edelleen voi olla tyytyväinen työnsä tulokseen. Että sehän piru toimii kuin aatos oli, ja että matkan varrella on saatu ympättyä mukaan vielä monia tyylikkäitä ideoita ja että on jouduttu tekemään harvinaisen vähän ikäviä virityksiä. Että voi ennustaa tekeleelleen tietokoneohjelman mittapuulla pitkää ikää ja monipuolisia laajennusmahdollisuuksia. Ja että sitä tulevaisuudessa intensiivisesti työkalunaan käyttävä kehittäjä ymmärtää sen toimintaperiaatteen ja myhäilee tyytyväisenä viereisellä tuolilla.

Tällaiset hetket ovat työn parasta antia. Uhkaavasti näyttää siltä, että on oikeasti olemassa projekteja, jotka päättyvät joskus. Kummallista, että työn organisointi tällaisiin kiitollisiin paloihin on yleensä niin kovin vaikeaa.