Henk. koht: tammikuu 2006 - arkisto

Joinakin aamuina makeiden suolakurkkusiivujen olemassaolon oikeutus tuntuu perustuvan yksinomaan liialliseen alkoholin kertakäyttöön Kallion savuisissa kapakoissa. Lasinen suolakurkkuviipalepurkki tyhjenee nettosisällöstään aivan liian nopeasti ja jää käteen puolillaan hankalassa liemessä kelluvia sinapinsiemeniä, joiden kaataminen viemäriin tuntuu arveluttavalta ja siilaaminen roskiin aivan liian hankalalta ja hyödyttömältä. Ja lopulta purkki, joka kymmenien kaltaistensa joukossa turhaan odottaa yläkaapissa raahaamistaan kierrätyspisteeseen. Äh, että olen laiska.

Ystävän maisteriutumista tuli tosiaan sitten juhlistettua varsin perusteellisesti eilen. Cellan lampaan sisäfilee oli erinomaista, kokin keljuilut asianmukaisia, prätkätakkihevarien suvaitsevuutta osin puvuntakkeihin tai villapaitoihin sonnustautunutta juhlijaryhmää kohtaan tuli testattua Tauko-nimisessä paikassa ja teatteritieteestä - sekä humanististen ja luonnontieteiden suhteesta yleensä - käytyä mielenkiintoista keskusteltua Abin baarissa. Aika Flemaripainotteista siis tällä kertaa. Juttutupaankin yritimme vielä illan päätteeksi pienentyneellä joukkiolla, mutta ravintolan ovi olikin auki kolmeen saakka vain yhteen suuntaan. Ehkäpä oli ihan hyvä niin.

Tänään voisi vielä ehtiä ainakin käydä katselemassa kauniin talvisen päivän rippeitä ja tarkistamassa Ang Leen kovasti ennakkoon kehutun Brokeback Mountainin. Vaikka en kyllä millään ennakolta saata uskoa, että leffa voisi olla vaikuttavampi kuin Ice Storm tai edes päästä tasoihin, kuten Veli-Pekka Lehtonen Nytissä hehkuttaa.

Pakkaset näyttäisivät olevan laskusuunnassa ja tiukka työviikko edessä. Taka-alalla kummitteleva flunssanpoikanen hieman arveluttaa, mutta toistaiseksi tunnun olevan ihan kohtuullisessa työkunnossa. Asioita, jotka sen sijaan edesauttavat jaksamista, ovat auringonlaskuviisareita hitaasti mutta selvästi taaksepäin kääntävä maapallon kallistuminen tähän aikaan vuodesta, hyvä ruoka ja ystävien seura.

Alkuiltapäivän nenänpäätä nipistävän kävelylenkin jälkeen oli aika suunnata Anginan ja Erikin luokse syömään ja nauttimaan elokuvataiteesta Jean-Pierre Jeunet'n malliin. Kylmän talvisään inspiroimana päätin ehdottaa listalle gulassia, itse leivottua leipää ja omenatorttua ranskalaiseen malliin (Tarte Tatin), mikä ei herättänyt vastalauseita. Kahden viimeksimainitun kanssa pääsin kokeilemaan joululahjaksi saamaani Hans Välimäen kirjaa Koti keittiössä, joka on osoittautumassa varsin kelvolliseksi teokseksi.

Gulassin kaksituntinen keittoaika sopi hyvin yksiin sekä leipien että jälkkärin paistamisen kanssa ja tulos oli vähintään kohtuullisen onnistunut, vaikka kaupan homeiset paprikat korvatiinkin jauheella ja voitaikina ostettiin pakasteena liimailtavaksi tortun kuoreksi viidestä joulutorttukokoon optimoidusta palasta (kaikkea ei voi saada, kun joutuu sunnuntaiostoksille lähikauppaan). Tatinin torttu oli aika heviä kamaa, mikä ei suinkaan ollut suuri yllätys reseptin voi- ja sokerimäärien perusteella. Maku oli kyllä erittäin kohdallaan varsinkin vaniljajäätelön kera; Tuohon jos ei nälkä lopu, niin ihme on. Jälleen yksi syy hankkia uunia kestävä valurautapannu omaankin keittiökaappiin.

Vieläkin on vatsa pullollaan, vaikka ruokailusta on jo melkein viisi tuntia. Onneksi sentään en ole keittiössä työkseni, muuten varpaat häviäisivät näkyvistä aivan liian hälyyttävällä nopeudella. Mutta on se hauskaa puuhaa noin harrastuspohjalta.

Tyypillistä: Kun kerrankin olisi ihan kunnolla aikaa yrittää kirjoittaa jotain, niin palveluntarjoajan DNS-palvelin on teillä tietymättömillä. Ilman sitä surffailu on vähän hankalaa, kun pitäisi muistaa ulkoa kaikkien tarvitsemisensa webbisivujen palvelimien IP-osoitteet. Minä en muista edes puhelinnumeroista kuin juuri ja juuri omani, joten ei ole tullut noita IP-osoitteitakaan mieleen painettua. Ja tietysti näin pitää käydä juuri sellaisena päivänä, jolloin palveluntarjoajan vikapäivystys palaa asiaan aikaisintaan 3 vuorokauden kuluttua. Onneksi saan lähetettyä näitä kirjoituksia myös kännykän sähköpostisoveluksen kautta, joten hätä ei ole aivan niin polttava.

Pitäisi motivoida itsensä tekemään jotain mielellään liikunnallista puuhailua vapaa-aikanaan. Ihme kyllä, istuminen kotona koneen ääressä tai leffateatterin pehmeillä penkeillä ei oikein tunnu riittävän vastapainoksi työpäivänmittaiselle koneen edessä istumiselle: yläselkä ja hartiat sekä vähän muutkin lihakset ilmoittelevat kankeutuneesta tilastaan kramppailemalla milloin missäkin tilanteessa. En vain koskaan ole ollut säännöllisiin liikuntasuorituksiin taipuvaista tyyppiä, vaikka ulkoilu rauhalliseen tahtiin, ympäristöä tarkkaillen, onkin varsin miellyttävää puuhaa. Tänään voisi sentään lähteä pienelle kävelylle.

Mielekkäiden harrastusten puutteesta kertonee sekin, ettei pysty unohtamaan palkkatyönsä asioita edes kotonaan. No en sitten tiedä onko mielekkäämpää ammuskella iltaisin vrtuaalimonstereita kuin koodata oma HTML-selain selvittääkseen montako tavua webbiserveri suostuu palauttamaan kuvatiedostosta ennen kuin menee jumiin. Tämä toki vasta muutaman tunnin ja tuopposen jälkeen duunikavereiden kanssa pitkän viikonlopun kunniaksi.

Minkä omalle mielenlaadulleen mahtaa: Joku asia jää vaivaamaan, ja sitä haluaisi heti paikalla selvittää, että miten ihmeessä tuo voi toimia noin, vaikka sen ei missään nimessä pitäisi?

Tänään sen sijaan iltapäivä ja ilta vierähtänee hyvässä seurassa Mahjongia pelaten. Peli on sen verran kiinnostava, että pelaaminen on hauskaa, vaikka häviänkin melkein aina vastustajien jaksaessa enemmän keskittyä taktikointiin ja tiilien laskemiseen. Minä nautin enemmän seurasta.

--EDIT: se pyörii sittenkin! Nettiyhteys nimittäin. Maailmassa on vielä perusteltavissa olevaa toivoa.