Henk. koht: syyskuu 2008 - arkisto

Ja mitä kaikkeen muuhun tulee:
Helsinkiä kuten se nyt on
ei enää ole.

Viikko Siellä on osoittanut todeksi niin pelot kuin odotuksetkin. Facebook on addiktiivinen, h-i-d-a-s, sekava, kaikkien-kanssa-koko-ajan-kaikkialla, informaationamusetämäinen haircut-musta-aukko.

Kun pudotin FB-profiilini langoilta reilu vuosi sitten, syynä siihen oli lähinnä päivitysepätoivo: olinhan juuri aloittanut kolmen kuukauden blogaustauon, mitään itsesensuurinläpäisevää sisältöä ei tuntunut olevan puristettavissa ulos. Pelkäsin, että roikkuminen naamiaisissa nostaisi edelleen kynnystä saada aikaan kokonaisia ajatuksia täällä kuvitelmaa-blogissa. Vähän kuin muovinen kasteluletku, johon on koko pituudelta porattu pieniä reikiä, joista tihkuu vettä joka suuntaan, eikä letkun päästä enää virtaa mitään ulos. Yhden kirjoituksen näpertely tänne kestää usein taustatöineen ja välipohdintoineen helposti tunnin, enemmänkin, ja niitä tunteja on kuitenkin melko rajallinen määrä viikossa.

Viimeaikoina FB-änkyröinti alkoi kuitenkin jo tuntua itsearvoiselta. Kannattaako vinettää, että ihmiset eivät muista kertoa elämästään naamiksen ulkopuolelle, että kansalaisaktiivisuusryhmien tiedotus keskittyy naminamikirjaan ja että blogien päivitystiheys laskee, jos voisi aivan hyvin itsekin heittäytyä kaveriaaltojen vietäväksi antamalla pirulle ihan vaan pikkurillin ihan vaan ensimmäiseen niveleen saakka? Eihän siellä ole pakko roikkua koko päivää jos ei haluu.

Niinpä kulunut viikko on sitten ollut yhtä onelineria: status-updatea toisensa perään ja niiden kommentointia. Aina kun ajatus vähän harhailee sivupoluille, on tarkistettava naimakirjan kamujen tilavirta. Ettei vaan menisi elämä ohi.

Mutta eihän siitä enää eroonkaan pääse. Koska ei halua. Sosiaalinen pahe.