Henk. koht: lokakuu 2008 - arkisto

Tähän aikaan sykystä tuntee olevansa kerrankin samassa tahdissa (muun) luonnon kanssa — ainakin aamuisin: auringonnousun heräävän kaupungin ylle maalaamissa väreissä on jotain sykähdyttävää. Muutamien viikojen kuluttua öisin tiivistyvä vesi peittää mustat peltikatot huurreharsolla, jonka yhä ylös yrittävä lähitähtisäde sulattaa rännien tip tipoiksi. Ja sitten ne kuuraiset vaahteranlehdet kuuraisella nurmella. Ja se vaakaräntä. Ja katukuiluissa vallova paholaisenkura: suttuinen loska, joka kastelee ja tahrii kengät ja housut polvia myöten. Ja se ensilumi, joka kuin ihmeen kaupalla näyttää pysyvän maassa — tai olisi pysynyt ilman tuota viikonlopun yli kestänyttä tauotonta vesisadetta.

Helsingin syksy on drama queen.

Päätin vajaa kuukausi sitten vähentää reilusti lihatuotteiden osuutta ruokavaliossani. Jos kerran tulen aivan yhtä hyvin (ellen paremmin) toimeen kala-, kasvis- ja maitotuotteita sisältävällä ruualla, niin miksi söisin rutiininomaisesti lounaaksi pihviä tai lätkisin leivän päälle meetwurstia? Päätin parantaa ainakin omaatuntoani, jos ei muuta, tulemalla pääosin toimeen ravinnolla, jonka tuotantoketju, ja siten ympäristönkuormittavuus, on aiempaa matalampi. Eläinten oikeuksien raivokas puolustaja en ole, mutta en kyllä tuotantoeläinten elinkareen “luonnollisena” vaiheena kuuluvan lahtaamisen ajatuksesta nyt niin erityisen innostunut ole. Ruohot valittaa vähemmän.

Eläinten tappamista sinänsä en vastusta, esimerkiksi omaan käyttöön metsästäminen voi varmasti olla ihan jännää, ja palkitsevaakin puuhaa. Ja sikäli rehellistä, että siinä koko ketju metsässä tallustelevasta elukasta lautaselle on näkyvissä. Samoin joillakin alueilla eläimet saavat karusta maasta itselleen riivittyä ravintoa silloinkin, kun esim. viljatuotteiden kasvattaminen ei ihmiseltä onnistu. Silloin on toki järkevää (ellei suorastaan pakollista) hyödyntää tämä jalostettu energia ihmisravintona. Globaalisti nähtynä yltäkylläisesti Suomessa eläessäni minun on mahdollisuus valita mitä syön. Toisaalta lähikauppojen ja lounasravintoloiden valikoimat ainakin Helsingissä ovat niin hyvät, että lihan pudottaminen ostoskorista onnistuu vaivattomasti.

Dietti on mennyt aivan mainiosti, kalaa on tullut syötyä paljon entistä enemmän, ainakin kerran viikossa, ja olo on ollut ystäväpiirissä raivoavassa flunssapyörremyrskyssä hävintäänkin yhtä hyvä kuin ennen. Mieli on myös keventynyt rahtusen, koska on yksi henkilökohtainen pitäisi-saada-aikaan vähemmän.

Vanhemmillani on kuulemma jo jänö odottamassa pakkasessa lasten syksyistä vierailua. Ei syytä huoleen: en aio vaatia pelkkää lanttua, vaan osallistun yhteiseen ruuanlaittopuuhailuun ja sen tuloksista nauttimiseen täysin siemauksin. Juhla on juhla, ja uhri lienee puputtanut henkensä pitimiksi lähinnä marjoja, jotka muuten olisivat jääneet metsään maatumaan. Paljon enemmän merkitystä on sillä, mitä päivittäin syön kuin ohimennen.

Tiedän, ettei tällä paljon maailmaa paranneta, mutta jos ihmiset muuttavat käyttäytymistään edes sen osalta, mikä on heille helppoa, niin ehkä meillä on muutaman kymmenen vuoden kuluttua hiukan vähemmnän kiroilemisen aihetta.