Musiikki: joulukuu 2005 - arkisto

Don Johnson Big Band tarjosi odotettua urheilujuhlan tuntua eilen ilmeisesti kutakuinkin täydelle Tavastia-klubille. Meininki oli ensimmäisistä biiseistä lähtien energistä, eikä vähiten pitkään levytystauolla olleen bändin innokkaan yleisön ansiosta. Kyllä silti on sanottava, että Johnsonien live-esiintyminen seisoo tai kaatuu edelleen vokalisti Tommy Lindgrenin mukana. Tommy ottaa yleisönsä tiukasti haltuunsa, mutta antaa samalla takaisin täyslaidalta niin pikariimiä, armotonta koikkelehtimista kuin täydellistä eläytymistä keikkatilanteeseen ja -fiilikseen.

Tunnin ja 51 minuutin (kuulemma minuutin enemmän kuin Turussa edellisenä iltana) setissä oli ehkä 50-50 Breaking Daylight -levyn biisejä ja uusia levyttämättömiä kappaleita. Mikäli muistan oikein Support de Microphones -levyltä ei enää saatu kuulla yhtään biisiä, joten siinä mielessä Tommyn keikanlopetusselityksenä heittämä "Meillä ei ole enää biisejä" oli yleisön fanitustason huomioon ottaen hiukan harkitsematon: itse ainakin toivoin kuulevani vielä Helsinki Cadenzan ja Disco San Fransiscon.

Useampaan kertaan keikan aikana tuli mieleen, että nyt nämä kaverit tekevät sitä, mihin Rinneradiolla olisi joskus Tavastialla ollut mahdollisuus päästä, jos olisivat joskus kehdanneet olla vähän vähemmän cool. Konerumpujen ja Pekka Mikkosen fonin tehostama mielleyhtymä toisen mainion kotimaisen bändin tyyliin oli paikoin niin vahva, että se meni melkein tribuutin puolelle. Kenties yhteisellä perkussionistilla Juuso Hannukaisella on osuutta asiaan. Tältäköhän DJBB kuulostaisi ilman Tommya?

Keikan vierailijoista on ehdottomasti mainittava nuori (-86) Felix Zenger, jonka beatboxing-taidonnäytteet olivat todella reimastuttavaa kuultavaa. Freestyle-footbagin Suomen maajoukkueessakin pelaavan Felixin fysiikka olisi varmaankin riittänyt jopa Tommyn pesemiseen, mutta turkulainen tyytyi sentään tällä kertaa suunpieksentään. BURN them microphones, yeah! Kuulemma myös uudella "97% varmuudella huhtikuussa ilmestyvällä" levyllä soittava joka paikan kielinikkari Pekka Kuusisto oli kimaltelevan sähköviulunsa kanssa tuomassa keitokseen mukaan vuoroin kansanmusiikki- ja sähkökitarasävyjä. Hannukainen ja Tero Rantanen yhdessä rumpusetin takana istuneen Kari Saarilahden kanssa loivat biiseille vahvan perkussiopainotuksen, mikä kyllä tällaiselle lyömäsoitinaddiktille sopi kuin virveli päähän ;-)

Mielenkiinnolla jäämme odottamaan sitä kevään albumia. Eiköhän sieltä joku sinkkurepäisykin vielä tässä lohkea, joskaan hittibiisit eivät ainakaan tähän mennessä ole aina kertoneet kovin paljon levyjen koko materiaalista. Samaan hengenvetoon esitämme kainon pyynnön, ettei kipaleiden karsintaprosessissa unohdeta reippaita ja melodisia biisejä musiikkimattofiilistelyn tärkeänä mausteena.

Vatsa pullollaan itseleivottuja lihapasteijoita, mukissa Grand Marnier -liköörillä maustettua glögiä, ilmassa kaiuttimista kumpulevaa melodista Emma Salokoski Ensemblea ja sylissä Chistopher Alexanderin lennokkaita ajatuksia onnellisen elämisen kuoriksi pystytettävistä rakennuksista, pihoista ja julkisista tiloista. Kelpoa vaihtelua duunin jo toista päivää jatkuneelle intensiiviselle aivomyrskyilylle. Kylläpä taas huomaa, että istuminen ja ajatteleminen porukalla kuusi-seitsemän tuntia päivässä vie aika lailla mehut ihmisestä. Täytyy silti myöntää, että edistyminen projektin hämärän ja laajan tavoitteen tarkentumisessa ja oman ymmärryksen kasvaminen kuitenkin palkitsee mielen, joskaan ei välttämättä kehoa.

Tonttutyttö

Bändi omasta takaa: Geodynamo

Village People -klooni hauskuutti yleisöä.

Firmalla ja sen kaverilla oli eilen yhdistetyt pikkujoulu- ja uuden toimitalon juhlistus -bileet. Piti oikein vetää puku päälle, kun illan ideana oli juhlia vähän niinkuin ensi-iltagaalan tyyliin, iltapuvut ja kaikki. Olin kuvausnakissakin alkuillasta, eikä sitä malttanut ihan täysin kameraa jättää rauhaan vähän myöhemminkään, tosin loppuillasta vein kuvausvehkeet jo suosiolla huoneeseen.

Kun kulkee juhlissa tai muissa tilaisuuksissa kamera kourassa, niin menee oikeastaan koko tilaisuus jotenkin ohi. Sitä keskittyy vaan etsimään hyviä kohteita ja säätämään tekniikkaa ja vasta kuvia koneelle purkaessa huomaa, että ai tuollaista siellä olikin. Siksi nykyään harkitsen aiempaa tarkemmin, että koska otan kuvausvermeet mukaan ja koska jätän ne kotiin.

Paikalla oli noin 400 Ilmatieteen laitoksen ja Merentutkimuslaitoksen työntekijää, joten ihan reilunkokoiset olivat nämä joulunalusjuhlat. Jäykistä vaatteista huolimatta tunnelma oli melko rento (onneksi), mutta kyllähän puvut ja kampaukset luovat tilaisuuteen tiettyä arvokkuuden tunnelmaa. Valo- ja äänipalvelut ja koristelu oli tilattu  ulkopuoliselta firmalta ja kieltämättä rakennuksen aulatila oli aika lailla erinäköinen kuin tavallisesti.

Täytyy sanoa, että tämä oli varmaankin yksi parhaiten järkättyjä duunibileitä, missä olen ollut. Rahalla tietysti saa vaikka mitä, mutta muutenkin kaikki oikeastaan toimi ongelmitta (mitä nyt muutama CD-levy rutisi vähän). Hauskaa, että kaksi valtion laitosta saavat tällaiset kemut järjestettyä henkilökunnalleen. Kulutetut rahat tietysti kiertävät paikallisille ohjelma-, valo- ja äänipalveluyrityksille, mikä ei valtion hallinnon toimena ole lainkaan hassumpaa työvoimapolitiikkaa.

Jatkomeningeissä päätettiin sitten tarkistaa paljon puhuttu Suur-Kallion uusi menomesta Kuudes linja Sörnäisissä. Hydrid Children oli jo ehtinyt päättää keikkansa, mutta ulkona oli silti n. puolen tunnin jonollinen ihmisiä odotamassa 5¤+narikan maksanutta sisäänpääsyä. Siitä olikin ehtinyt hetki kulua kun edellisen kerran olen ravintolajonossa noin kauan notkunut. Paikka oli sinänsä aika standardi Helsingin keskustan yökerho, paitsi sijaintinsa suhteen. Euron per desi maksavaa standardiolutta ei kyllä lie muualta lähistön baareista saa. Kieltämättä viiden minuutin kävelymatka baarista kotiin oli neljän aikaan aika mukava asia.

Kyllä tuolla varmaankin tulee vielä käytyä uudestaan, varsinkin jos musiikkipuolella on jotain kiinnostavaa tarjolla, mikä nettisivujen ohjelmalistauksen perusteella ei ole kovin kaukaa haettu ajatus.